BTP:tä on nyt kaksi viikkoa takana. Täytyy sanoa, että pidän treenaamisesta, oli laji mikä tahansa. Ja kaltaiselleni suorittajalle on innostavaa, kun on jokin valmis "lukujärjestys", jota tulee noudattaa. Mukana suorittamisessa kulkee kuitenkin myös jääräpäisyyteni (vai sisäinen pieni kapinallinen?), jonka takia aikataulujen, lukujärjestysten ja ohjeiden noudattiminen ei koskaan ole niin yksinkertaista. Tämän seurauksena usein esimerkiksi ruoanlaitossa ja leivonnassa mutkat suoristuu ja tuotokset epäonnistuu. "Ei se ole niin justiinsa", "minä korvaan tämän ainesosan/mausteen tällä", "ei kai näitä tarvi yksitellen laittaa" jne. Tässä tapauksessa se tarkoittaa ainakin sitä, että painot eivät ehkä ole olleet niin suuria kuin ohjelmassa määriteltiin. Ajattelin näppäränä, että totutan lihakseni treeniin ensin vähän kevyemmillä painoilla. Jaa-a. Nyt mietin sitten millaisilla painoilla jatkan ensi viikolla, kun ohjelma pyytää laskemaan painoja ja lisäämään toistoja.
Itse treenaamista suuremmaksi ongelmaksi on kuitenkin noussut ruoka ja syöminen. Olen aina syönyt hutiloiden ja vain pakon edessä. Myöskään ylensyöminen ja mässäily ei ole ollut vieras laji. Aamiaisen syöminen taas on aina ollut yhtä h*******ä ja jouduinkin vuosi sitten tekemään työtä sen eteen, että opin syömään aamuisin. (Epäilen, että aamuisin myös suun ja nielun alue ovat myös niin tokkurassa, ettei pureskelusta ja nieleskelystä oikein tahdo tulla mitään.)
Uudet haasteeni ovat nyt säännöllinen syöminen viisi kertaa päivässä ja monipuolinen ruokailu.
Kahden viikon treenaamisen ja kolmen päivän opinnäytepyrähdyksen jälkeen pääsin vihdoin ja viimein rauhoittumaan metsään. Sade-ennusteita uhmaten lähdimme erään ystäväni kanssa patikointireissulle. Sen verran jouduimme taipumaan luonnon arvaamattomuuden edessä, että vaihdoimme retkikohteen 11 kilometrin suomaisemista 6,5 kilometrin metsä -ja järvimaisemiin. Ja kannattihan se. Samalla hetkellä, kun lähestyimme parkkipaikkaa ja saimme auton näkyviimme, alkoi sataa reilusti.
Mutta voi, miten se luonto tekeekään hyvää. Mäkisiä reittejä kulkiessa ja kiviä ja puiden juuria väistellessä mieli tyhjenee väkisinkin. Metsän tuoksut ja värit ovat omaa luokkaansa ja joka ikinen kerta kiroan sitä, kuinka vaikeaa tunnelma on kuvata kameralle.
Jos ei keski-ikäisyys vielä ole iskenyt tässä muodossa, niin suosittelen, että annat sen iskeä. Toimii.
P.s. Pahoittelen kuvieni laatua. Osa blogin kuvista on otettu entisellä OIKEALLA kamerallani, mutta tänä päivänä joudun ottamaan kuvani tylsästi älypuhelimellani.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti