Vuotta on kulunut nyt yksitoista päivää. Olen onnistunut ottamaan rennosti, syönyt kun on nälkä ja niin paljon kuin huvittaa. Ja potenut huonoa omaatuntoa siitä. En ole liikkunut pakkasen pelossa. Ja potenut huonoa omaatuntoa siitä. Koulutehtävät, ne vähäiset, olen tehnyt viime tipassa. Ja potenut huonoa omaatuntoa siitä. Alku se on tämäkin."
Näin kirjoitin kuukausi sitten. Tilanne ei ole juuri muuttunut. Nyt on jo helmikuu ja olen yhä treenitauolla ja väsynyt. Heräämisvalo on hankittu, se teki heräämisistä miellyttävämpiä, mutta elämää se ei muuttanut. Koulutehtävät alkavat olla paketissa, odotan enää valmistumista. Huono omatunto kolkuttelee jossain väsymyksen alla, en jaksa välittää siitä. Kulunutta viikkoa on hallinnut flunssa ja se on vienyt voimia ja lykännyt liikkumisen aloittamista edelleen.
Mutta yhdessä asiassa olen onnistunut. Olen onnistunut olemaan paikallaan, antamaan armoa. Helppoa se ei ole ollut. Mieli pyrkii jatkuvasti pohtimaan asioita, joita voisi tehdä olemisen sijaan. Eihän aikaa voi vain kuluttaa. Tällä viikolla huomasin kuitenkin edistyneeni. Olen ollut koko viikon pois töistä (sairasloma + vapaat) ja tulin loppuviikoksi äitini ja isäni luona käymään. Viimeisten vuosien aikana olen täällä ollessani viettänyt aikaani istumalla sohvalla tietokone tai kirja sylissä, koulutehtävien parissa. Tulopäivänäni äitini naureskeli minulle, kun istuin samaisella sohvalla tuijotellen tyhjyyteen. Olin hetken hukassa ilman suorittamisen pakkoa.
Päiviäni olen kuluttanut nyt muun muassa virkkaamalla afrikkalaisia kukkia. Ihan huvikseni, ilman päämäärää.
Yhtäkkiä huomaan, että olen taltuttanut itseni.
