Joulun odottelua

Harjoittelun päättymisestä on jo viikko ja alan nyt vasta toipua. Opiskelun ja työn yhdistäminen on rankkaa, vaikka olisikin tottunut suorittamaan. Viime viikolla kiire ja stressi alkoivat häiritä elämääni siinä määrin, että heräilin aamuöisin jopa mummojakin aikaisemmin, 02-04 välillä.  Virallisesti olen vielä opintovapaalla, mutta työpaikalleni olen käynyt tekemässä viime viikolla kolme ja tällä viikolla yhden vuoron.

Nyt, tällä pienen pienellä, vajaan viikon lomallani olen sitten yrittänyt tehdä loppuvuoden rästihommia kouluun, jotta pääsisin kunnolla joulutunnelmaan ja rentoutumisen makuun. Joululahjat ovat enimmäkseen ostamatta, joulusiivous tekemättä ja vähäisistä koristeista vain kynttelikkö ja vastaostettu joulutähti ovat virittelemässä joulua kotiini. Olen paennut tekemätöntä joulua kotimaille äidin, isän ja eläinten hoiviin. Aatonaattona ennättää vielä korjata kaiken. Aaton vietänkin töiden merkeissä.

Neljän viikon (!) treenitauko katkesi tänään, kun tein yläkroppatreenin kirjoittamisen vastapainoksi ja illemmalla kävin lapsuudenystäväni kanssa kahden tunnin kävelylenkillä. Koska suurimmat paineet koulun osalta taitavat olla ohi, voi kai huokaista ja aloittaa säännöllisen syömisen ja liikkumisen. Ei enää tekosyitä. Ensi vuoden mukavin liikuntauutinen lienee se, että vanha tankotanssiystäväni lupasi aloittaa harrastuksen kanssani uudelleen. En malta odottaa!

 Vielä kun pääsisi käyttämään jo syksyllä hiihtokuntoon laitettuja suksia...

Harmaa, mutta luminen joulu

Elämäntapana suorittaminen

"Yli kolmikymppinen elämän suorittaja", kuvailen itseäni. Suorittaminen on treenaamisen ohella yksi käytetyinpiä tunnisteita blogissani. Miksi?

Alunperin olin ajatellut tässä blogissa naureskella jatkuvalle suorittamisen tarpeelleni. Blogista kuitenkin tuli vain yksi suorittamisen muoto ja se on jopa sitonut minua suorittamaan enemmän ja paremmin sen sijaan, että olisin sen avulla oppinut vähän hellittämään. Suorittaminen on minussa kai vaan liian tiukassa. 

Olen pilannut monia harrastuksia suorittamalla. Alan asettaa tavoitteita ja salaa toivon saavani mainetta ja kunniaa. Petyn ja kyllästyn, kun en saavutakaan epärealistisia tavoitteitani. Näin kävi ratsastamisen kanssa, kun sen uudelleen aikuisena aloitin. Joogatessa olen myös yrittänyt edetä jättiläisen askelin, käsilläseisontaan ja muihin vaativiin asanoihin ennen kuin edes perusteet ovat hallinnassa. Tankotanssia harrastaessani kuvittelin itseni tekemässä ayshoja, lipputankoja yms. vaikka lihaskuntoni ei moisiin koskaan olisi riittänyt. 

Nuorena kirjoitin ja harrastin kuvataiteita (piirsin, maalasin jne.). Alkuun harrastaminen oli vapauttavaa ja mukavaa. Sitten mukaan tulivat paineet. Koulu arvosanoineen ja niitä tavoitteleva suorittaja minussa latistivat mielenkiintoni ja luovuuteni, enkä vuosiin lukion jälkeen koskenut kynään luovuuden tuskissani. Jokunen vuosi sitten aloin silloin tällöin tehdä kortteja ihmisille ja huomasin miten paljon siitä nautinkaan. Kun saa tehdä ilman paineita.

Valokuvatyöpaja -kurssia varten sain askarrella ja puuhastella ja vaikka lopputulos ei ollutkaan suurta taidetta, MINÄ NAUTIN TEKEMISESTÄ.

Koska nuoruuteni kävin sitä kuuluisaa "elämän koulua", on oikea koulunkäynti painottunut aikuisiälle. Suoritan opiskeluita niin tiukalla tahdilla, etten tahdo itsekään pysyä perässä. Nyt kun tämän hetkistä opiskelua on jäljellä enää vain muutamia opintopisteitä, hermostuneena jo haeskelen seuraavaa opinahjoa.

Joskus suorittamista lisää tämä velvoittava elämänvaihe, aikuisuus. Aikaa on vähän, muillakin kuin minulla. Ihmisiin tutustuminen ei ole enää yhtä helppoa kuin ennen. Viikonloppuisin ahdistaa, jos en tapaa ketään, jos en mene minnekään. Koska pitää ja täytyy olla sosiaalinen, harrastaa ja näyttäytyä. Viime aikoina olen muun elämän väsyttämänä jättänyt usein ihmiset näkemättä. Olen sen sijaan suorittanut lepäämistä. Milloinkahan olen levännyt tarpeeksi ja jaksan taas palata ihmisten pariin?

Olen alkanut ottaa myös paineita ihmissuhteista. Ennen kaikki meni omalla painollaan. Nyt kaiken eteen tarvitseekin yhtäkkiä tehdä työtä. Aiemmin ystävien kanssa aika kului, meni menojaan, elämä oli olemista. Nyt kaiken täytyy olla etukäteen järjestettyä ja suunniteltua. Spontaani toiminta on kuollut sukupuuttoon.

Kävin katselemassa viikonloppuna Teatteri Siperian "Suorittajat" -näytelmän. Tekijät Marika Heiskanen ja Miika Muranen olivat pukeneet omansa ja tuttaviensa kalentereihin ja listoihin perustuvat elämät näytelmäksi. "Suorittajat" tuo esille erilaisia tapoja suorittaa, surullisiakin. Siinä esitellään varmasti kaikille tutut super-äidit, häitä suunnitteva morsian ja ihminen, joka ajan hengen mukaan käy rentoutustunneilla, muttei kykene pysähtymään edes sen tunnin ajaksi. Oli helpottavaa naureskella itselleen ja ymmärtää, ettei suorittamista tarvitse ajatella negatiivisena asiana. Ilman suorittamista en saisi mitään tehtyä.

Suorittaminen on minun tapani olla olemassa. 

Epäonnistuneita projekteja

Viimeiset viikot ovat olleet väsymyksen täytteisiä. Osittain siksi, kun tekemistä on ollut niin paljon ja toisaalta siksi, että tuo kamala pimeys ja harmaus vie voimia. Väsymyksen tieltä on joutunut väistymään moni asia, kuten joogakortin käyttö ajallaan. Aiemmin kirjoitin kuinka olin kesällä napannut Om Yoga -koululta tarjouksen: 10-kerran kortti, arkiaamupäivien joogaan. Olin lukenut huonosti ehdot ja yhtäkkiä marraskuun alussa koululta tuli muistutuspostia, kortti olisi voimassa vain 6.12 saakka. Kiirehän siinä tuli. Alunperin olin ajatellut käyttää korttia pelkkään astangajoogaan, mutta kun aikaa oli vähän, olisi käytävä siellä missä pystyi. Om Yoga -koululla on tarjolla erilaisia joogatunteja, joten nyt tulisi kokeiltua eri lajeja.

Ensimmäinen kokeiluni oli hot jooga, tai +35c om flow, kuten se Om Yoga -koululla on. Ensimmäinen havaintoni saapuessani saliin oli lämpötila, siellä ei ollut niin kuuma kuin olin pelännyt. Aluksi hengittäminen oli raskasta, minulla kun tosiaan on vaikeuksia nenän kautta hengittämisessä. Tunnin mittaan se kuitenkin helpottui, tai ainakaan sitä ei ajatellut enää. Salissa oli ahdasta ja välillä oltiin melkein nenä kiinni toisen takapuolessa, se aavistuksen häiritsi. Mutta mahtavaa! Lämpimässä salissa hiki virtasi ja huomasin venyväni paremmin kuin aiemmin. Tunnin aikana olisi saanut siemailla vettä, se kuitenkin unohtui asanoiden pyörteessä. Seurauksena oli tunkkainen olo päässä ja vettä tuli tankattua huolella. Olo oli väsähtänyt monta tuntia joogan jälkeen. Ei siis kannata tälle tunnille mennä ennen työpäivää tai jos aikoo tehdä myöhemmin jotain aktiivista. Odotetusti takareiteni kipeytyivät ja seuraavalle päivälle kaavailtu jalkatreeni siirtyi.

Toinen hot tai lämpö jooga -kokeiluni sijoittui harjoittelupäivän päätteeksi. Huh, huh. En jaksanut väsymykseltäni hengittää lainkaan, keskityin vain pitämään suuta kiinni ja siihen, että sain joten kuten asanat tehtyä. Hiki virtasi jälleen. Tunnin jälkeen en edes jaksanut peseytyä, söin ja uni kutsui ennen aikojaan. Nukuinpa sitten, joogavaatteet yhä päälläni, 11 tunnin yöunet. Harvoin aikuisena enää näin hurjia unia nukkuu.

Lupaavan alun jälkeen kokeilut jäivät vähiin. Kertoja jäi käyttämättä räävitön määrä, SEITSEMÄN. Surkeaa suorittamista, sanon minä. Onneksi pienellä lisämaksulla on mahdollista käyttää kortti loppuun.

Märkää

Pimeää

Todella märkää

Toinen viime kuun epäonnistunut projektini on marraskuun lukuhaaste. Nuorena ahmin romaaneja, joskus saatoin lukea kirjan päivässä. Nykyään luen vain lomaillessani. Olen unohtanut lukemisen taidon. Yksi päivä laskin, että kirjahyllyssäni on ainakin 22 lukematonta kirjaa. Marraskuun alussa törmäsin lukuhaasteeseen ja innostuin. Nyt jatkuu lukeminen!

Ensimmäisenä tartuin "Vielä kun muistan" -teokseen, joka on ollut minulla kesken vuoden päivät. Kyseessä on eteläafrikkalaisen André Brinkin toiseksi viimeiseksi jäänyt teos (Wikipedian mukaan). Olen joskus lukenut Brinkin Pirunlaakson ja Hiekkalinnan ja nautin niistä silloin. Siksi olin hankkinut kirpputorilta tämän hidaslukuisen kirjan. Haasteen innoittamana luin sitä päivittäin ja sain kuin sainkin sen vihdoin luettua. Tässä vähän itse kirjasta:

Romaanissa vanha kirjailija, Chris Minnaar käy läpi naishistoriaansa, taustalla Etelä-Afrikka käy läpi omaa murrostaan. Yksi nainen on ylitse muiden ja hänen seuraansa kirja palaa yhä uudelleen. Muuten naisia on paljon, liian paljon, jotta jaksaisi pysyä mukana siinä kuka on kuka. Pettymyksekseni on myönnettävä, että lukuelämys ei ollut nautinnollinen.  En kokenut positiivisena edes intohimoisia ja perinpohjaisia kuvauksia naisista, himon hetkellä ja arkena. Pitkä lukuaika pilasi ehkä osan kirjan taiasta ja edesauttoi sekoamaan henkilöissä, en tiedä. Kirjan mieleenpainuvimpia kohtia oli sen sisältämät kaksi kaunista kuvausta kuolemasta. 

Mieleeni jäi pyörimään kysymys: kannattaako lukea loppuun romaani, joka ei vielä puolessavälissäkään innosta?

Siihen se sitten jäi, minun lukuhaasteeni. Aloitin kyllä innokkaasti seuraavan teoksen: Sahar Delijanin Jakarandapuun lapset ja edelleen luen sitä silloin tällöin iltaisin. Olkoon se näiden epäonnistuneiden projektien positiivinen lopputulos, osaan lukea ja siitä on tullut taas tapa!

Mehut irti viikossa

Huh, mikä viikko. 

Kun pääsee itse suunnittelemaan työvuoronsa ja aikatauluttamaan, niin mitä tapahtuu? Tuloksena 49,5 tuntinen harjoitteluviikko ja kirsikkana kakun päällä kaksi kouluiltaa ja koulupäivä. Miksi ei osaa päästää itseään helpolla? Päässä ratisee ja väsyttää 24 tuntia päivässä, toipumispäiviäkään ei oikeastaan ole varattuna kuin yksi. Vali,vali. Itsehän soppani keitin.

Vapaa-aika? No mitä se sitten on. Liikunnan aloittaminen edellisviikon lepoviikon jälkeen oli niin vaikeaa, etten aloittanut ollenkaan. En edes joogannut. Käytin kaiken liikenevän ajan lepäämiseen. Kotini on kaaoksessa. En ole pystynyt pitämään järjestystä yllä. Onneksi ei kotona ollessaan jaksa pitää silmiään auki niin kauaa, että ahdistuisi näkemästään.

Harjoittelu tällä viikolla on onneksi ollut antoisaa. Olen vihdoin kotiutunut ja kykenen toimimaan itsenäisestikin. Toki turvaan yhä ohjaajaan, sehän on minun (sekä potilaan) oikeus ja turva. Olo on hyvä ja olen valmis kohtaamaan uusiakin haasteita. Yhtenä päivänä kirjoitin jopa työpaikkahakemuksenkin, jota en tosin koskaan lähettänyt.

Viikko päättyi yövuoroihin. Sunnuntaina heräsin kahdelta ja nukahdin seitsemältä. Ja unta jatkui pienin keskeytyksin aina yhdeksään saakka aamulla. Huh, mitkä unet. Maanantaita onkin sitten kuljettu hitain askelin. Piti siivota, piti urheilla, piti hioa opparia. Kunnes jossain kohtaa luovutin. Kolmas viikko hallittua kaaosta ja ilman liikuntaa, aivan sama. Teen sen sijaan jotain poikkeuksellista: käyn tapaamassa ystäviäni! Ja aion syödä jonkun muun laittamaa ruokaa ja juoda jotain alkoholipitoista. Siitäs saat vesisade, näin vähän mua kiinnostaa!

Opintovapaa ja talous

Olin kirjoittanut rahasta jo aiemmin, mutta onnistuin  poistamaan koko postauksen. Joten kirjoitanpa siitä vielä kerran, onneksi teksti löytyi koneelta.

Työn ohella opiskelussa on hyvät ja huonot puolensa. Ensimmäinen huono puoli on mielestäni vähäiseksi jäävä aika, etenkin jos tekee 100%:sia työtunteja. Ajanpuutetta helpottava apu on opintovapaa. Työntekijä voi hakea opintovapaata jos hän on ollut saman työnantajan palveluksessa vähintään kolme kuukautta. Opintovapaata voi saada yhteensä 2 vuotta, joten esimerkiksi 3,5 vuotta kestävälle opiskelulle ei koko ajaksi ole mahdollista saada vapaata.

Opintovapaasta lisää tietoa esimerkiksi täältä.

Opintovapaalla on mahdollista saada aikuiskoulutustukea, jonka myöntää koulutusrahasto. Tuen määrä lasketaan 12 kuukauden bruttopalkasta. Tuen prosentuaalista osuutta en tiedä, mutta laskuri ja lisää tietoa löytyy täältä. Minun kohdallani kyse on hieman suuremmasta summasta kuin Kelan opintotuki. Työn ohella opiskeleva saa Kelan ateriatukea, mutta esimerkiksi VR ja Matkahuolto eivät myönnä alennuksia. Itse käyn koulua kahdessa eri kaupungissa ja matkakustannukset per päivä vaihtelevat 14,80-25,20 euroa. Kouluiltoja ei suunnitellusti ole kuin kaksi viikossa, mutta jos haluaa edetä nopeammin, lisääntyy tietenkin myös läsnäolokerrat. Joskus pääsen toki autokyydeillä tai alennusmatkoilla, mutta viimeisen vuoden aikana näitä tilanteita on ollut harvemmin.

En kuitenkaan pärjää tällä tuella. Mihin rahani oikein menevät? Olen alkanut epäilemään ruokakustannuksiani, sillä en ole tänä syksynä jaksanut käydä ulkonakaan kuten tavallisesti. Syynä on siis ruoka? Pyrin ostamaan suomalaisia tuotteita ja luomua. Jätän ostamatta suuria määriä, vaikka ne olisivat halvempia, jos epäilen, etten saa käytettyä kaikkea tai jos on vaara, että voin syödä kaiken kerralla. (Tämä taitaa olla enemmän herkkukysymys). Lisäksi teen paljon ostoksia hetken mielijohteesta. Loppukuusta yleensä joudun tinkimään ja ostan mitä vähäisillä euroillani saan mahdollisimman paljon.

Taloudenhallintakeinona olen tänä syksynä yrittänyt laskea valmiiksi paljonko jokaiselle viikolle jää käyttörahaa ja nostaa rahan valmiiksi viikottain. Kortinkäyttö kun sekoittaa tajuani tilinkatteesta. Tämä keino ei jostain syystä ole toiminut aukottomasti. Marraskuun ajan ajattelin seurata ruokakustannuksiani ja sitä kuinka usein käyn kaupassa. Epäilen, että olen viime aikoina pistäytynyt pienillä ruokaostoksilla turhan usein. Ja aina ilman ostoslistaa. Päämäärätön pyöriminen aiheuttaa sen, että jotkin elintärkeät asiat kuten kahvi tai wc-paperi unohtuvat ja tilalle tulee jotain aivan muuta. Kierre on valmis, kun kahvin ja wc-paperin takia on mentävä kauppaan seuraavanakin päivänä ja mukaan tarttuu tietenkin muutakin kuin tarvittavat tavarat.

Nyt on enää viikko "rahapäivään" ja rahapussissani on 12 euroa.

Opiskelua, harjoittelua ja salaherkuttelua

Harjoitteluviikko oli vasta ja jo toinen. Epävarmoja päiviä oli enää vain joka toinen. Kehitystä? Kummallista, miten vaativa harjoittelupaikka saa minut taantumaan. Enkä ole ainoa. Juttelin asiasta luokkakaverini kanssa ja hän kuvaili oloansa kömpelöksi harjoittelupaikallansa. Sepä se. Kun ohjaaja esimerkiksi pyytää tekemään yksinkertaisen laskusuorituksen, ei vastaus tule millään tai kun hän katsoo vieressä, kun teen jotain yksinkertaista, alan pudottelemaan esineitä ja hölmöilemään. Päässä pyörii nyt ajatus: Harjoittelu on viimeinen. Pitäisikö tässä olla lähes valmis? Pitäisikö jo osata?

Viikko on koulun osalta mennyt paitsi harjoitteluun liittyviä asioita kertaillessa myös valokuvien merkeissä. Olen työstänyt valokuvapäiväkirjaa ja rakentanut omaa elämänkaartani valokuvin. Ihanaa tehdä välillä jotain luovempaa. Valokuvatyöskentely on yllättävän terapeuttista. Kun yrittää kuvin kertoa omaa elämäänsä, tulee samalla pohtineeksi asioita ja niiden merkityksiä syvemmin ja löytää itsestään tunteita ja puolia, joita ei tiennyt olevan. Kuvissa todellakin on voimaa. Opinnäytetyön tekeminenkin on pyörinyt valokuvien ympärillä. Launtaiaamun väkersin photoshopin parissa, kun muokkasin valokuvia opinnäytetyömme perusteella tehtävään oppaaseen. Voi kunpa joulupukki toisi minulle uuden hienon kameran!

Lepoviikko on tarkoittanut myös hillitöntä salaherkuttelua. Neljänä päivänä suuhun on livahtanut suklaata, sipsejä ja pullaa. JOPA PULLAA. En yleensä edes sitä syö. Kaikki alkoi siitä, kun ruoka ei muutamiin päiviin maistunut. Kun se alkoi maistua, annoin itselleni luvan tankata energiaa, koska olin varmasti nyt sen tarpeessa. Niks! Sanoi selkäranka ja tässä sitä istuskellaan pienessä sokerihumalassa pikkumahan kanssa.

Lauantaina leijaili lumihiutaleet maahan pelastamaan harmaudelta. Harjoitteluun lähtiessä se oli märkää tuhnua, joka kasteli ikävästi varpaat, mutta illalla takaisin tullessa se jo narskui tunnelmallisesti kengänpohjien alla. Illalla lähetinkin heti joulupukille tekstiviestin ratkenneista pyjamahousuistani.

Ja vaikka kuinka ylpeilin joogaavani viikonlopunkin, en kuitenkaan ennättänyt enkä jaksanut siihen uhrata hetkeäkään. Ei huvita, nyt on lepoviikko.

Kehonhuoltoa

Elimistöni on huutanut lepoa jo pitkään. Koulun aloitus, harjoittelu ja treenit sekä venyttelyjen puute(-kö?) ovat vieneet voimani. Jalat tuntuvat olevan hapoilla koko ajan ja väsyttää, väsyttää, väsyttää. Työmatkapyöräilykin ottaa koville, vaikka matka on tasainen ja pituus vain vaivaiset kolme kilometriä. Viikon tahtia on määrännyt myös kuukautiset. Iän myötä niiden aiheuttamat ongelmat ovat muuttaneet muotoaan. Kärsin masennuksesta ja välillä ruokahaluttomuudesta. Syöminen on ollut hyvin vähäistä ja vastentahtoista.

Päätin sitten pitää viikon treenitauon ja pyöräilytauon ja yrittää palautua nyt tosissaan. Suunnitelmissa on joogaviikko. Aion muun muassa hyödyntää Yoogain  Plan-kampanjaa:  perjantain ja sunnuntain välisenä aikana voi kuka tahansa joogata ilmaiseksi ja jokaisesta tunnista Yoogaia lahjoittaa euron tyttöjen turvalliseen koulutukseen. Kampanjasta tietoa täältä ja Yoogaia löytyy täältä. Nyt kannattaa kokeilla!

Tiistaina tein astangajoogaharjoituksen kotona pitkästä aikaa. Koska on asanoita, joista en pidä ja joista luistan mielelläni, teen harjoituksen yleensä youtube-ohjauksen parissa. Viime aikoina olen käyttänyt enimmäkseen tätä:

Torstaina kävin aamutuimaan, jo klo 7.30 astanga-tunnilla joogakoululla. En ole ollut kovin innostunut liikunnasta ennen kello yhdeksää, nyt päätin kuitenkin rohkeasti testata aamuastangaa. Oli epävarma olo lähteä pelkän banaanin voimin kohti joogatuntia. Aamuastanga kesti vain tunnin, joten osa asanoista jäi tekemättä ja hyvä niin. Kyllä ihminen voi olla kankea aamusta! Takareisiäni kiristeli, koska olin tehnyt oman harjoituksen vain pari päivää sitten. Selkä oli muuten vaan yön jäljiltä jäykkänä. Kiva kokemus kuitenkin. Pitkälle jooganneet harjoittelevat mielellään aamuisin, itse en tällä hetkellä koe, että aamu, ainakaan aikainen aamu, olisi minun juttuni. 

Perjantaille jää rentoutuminen hot joogassa ja launtai-sunnuntaiaamuille on varattuna Yoogaiasta astangan alkeet, puolituntinen core ja rauhallinen joogatunti. 

Ensimmäinen harjoitteluviikko

Apua! Kulttuurishokki! Elämä muuttui kertaheitolla kiireiseksi heti ensimmäisestä aamusta alkaen. Aamut ei vaan kertakaikkiaan riitä, kun on iltavuoroon (tässä tapauksessa klo 14:a) menossa töihin. Aamukahvi, aamiainen, internetin pläyräys...Eväät! Pitäisikö jotain liikuntaa? Ei enää ehdi!

Keskiviikon vietin koululla aamusta saakka. Päivä valokuvatyön parissa ja kolmesta eteenpäin kirjoitin posket punaisena kypsyysnäytettä. Se olikin haastavampaa kuin olin luullut. 400 sanaa omasta työstä olisi varmaan sujunut, jos tehtävänanto olisi ollut sama kuin meidän opinnäytetyömme nimi. Pyydettiin kuvailemaan ja perustelemaan ammatillista kehitystä opinnäytetyötä tehtäessä. Kysymys pääsi yllättämään, en ollut varautunut tekemään aivotyötä. Kaksi tuntia se vei aikaa, mutta niin se 400 sanaa ylittyi vastaamaan suurinpiirtein kysyttyyn kysymykseen. Vaikka salireppu oli mukana, päätin skipata treenit ja oikaista itseni hyvissä ajoin. Ei tätä kestä muuten, jos sitenkään. Nukkumaan mennessä minulla oli edelleen sunnuntainen Silta ja eilinen Downton Abbey katsomatta. 

Itse harjoittelu alkoi rauhallisesti, jopa hitaasti. Minulla on rauhoittava vaikutus osastoihin. Usein on käynyt niin, että ohjaajat selittävät "nyt on ollut rauhallisempaa kuin yleensä, jostain syystä nyt ei ole ollut paljoa potilaita". Harjoittelun vuorojen, koulun ja tulevien työvuorojen yhdistäminen täytti kalenterin hetkessä. Lisähaasteen ja -mausteen tulevat tuomaan treenit ja joogakortti, joka vanhenee 6.12.

Torstai oli hyvä päivä. Pääsin vihdoin kiinni tekemiseen ja tuntui, että jotain oppikin. Torstaita seurasi perjantai 13. päivä. Matto vedettiin jalkojen alta. En tiedä mitä tapahtui, mutta jossain kohtaa asiat vain alkoivat mennä väärään suuntaan ja paluuta ei ollut. Kohelsin, unohtelin ja sekoilin. En osannut edes asioita, joita tiesin osaavani. Surkea olo päivän päätteeksi. Onneksi sain kompensoitua epäonnistuneen päivän lauantaiaamun tarkemmalla ja varmemmalla työotteella. Jäi parempi mieli.

Edellisestä harjoittelusta on viisi viikkoa ja olin sinä aikana taas kerennyt unohtaa kuinka vaikeaa on olla harjoittelija. Pitää olla aktiivinen, pitää kysellä, pitää näyttää osaamistaan vähintään kahden ihmisen tarkkaillessa, pitää olla omatoiminen, pitää imeä tietoa koko ajan joka puolelta. Ei ihme, että tämä sunnuntaiaamun, viikon ainoan vapaan, herääminen oli pitkä ja vaikea prosessi. Silmät aukesivat vasta kolmen neljän kahvikupin jälkeen. Vielä on edessä vapaapäivän suorittaminen, joka ei valitettavasti ole laatuaikaa sohvan kanssa, vaan siivouspäivä. En ole siivoamisen ystävä ja pahaksi onneksi en osaa pitää yllä järjestystä siivousten välillä. Kiire ja väsymys lisää epäjärjestystä, siksi urakasta tulee taas vaativa.

Liikunnan osalta olen viettänyt kevyttä viikkoa. Tarkoitus oli tehdä neljä treeniä, pitkien pumppavien sarjojen parissa. Kolme olen saanut tehtyä kaiken kiireen ja väsymyksen keskellä. Katsotaan, saanko siivoamisen jälkeen reippailtua vielä viimeisen.

Levollista sunnuntaita!

p.s. Kypsyysnäyte hyväksytty.

Viimeisen viikon rutistus: siivous kaapeille ja mielelle

Koska suursiivous oli ollut "to do" -listallani harjoittelujen väliin jääville viikoille, tein sitä paniikinomaisesti yhtenä päivänä. Kävin läpi kaappeja, heitin pois turhaa tavaraa ja järjestelin. Jännittävää, millä tavoin nurkkien siivoaminen, tavaroiden läpikäyminen ja niistä luopuminen energisoi ja puhdistaa mieltä.

Siivouksen lomassa uppouduin omiin päiväkirja- ja muihin teksteihin sekä vanhoihin valokuviini. Kävin läpi elämääni, muistelin kirjoittamisen vaikeutta ja ihanuutta ja sitä kuinka ärsytti opettaja, joka ei arvostanut tyyliäni ja joka ei koskaan antanut kiitettävää. Nyt, vanhempana ja viisaampana ymmärrän hänen sanojaan. Ja toisaalta en. Lukioaikaiset tekstini olivat kömpelöitä, mutta välillä jokin kuvaus tai lause pysäyttää. Onko tuo lähtöisin minusta? Opettajan sanat alkoivat kummitella mielessäni. Ehkä vieläkin kirjoitan epätaloudellisesti? Ehkä tarinani ovat edelleen kömpelöitä ja rakenteeni epätäydellisiä?

Valokuvat, varsinkin teinivuosien kuvat ovat yhtä kipeitä kuin tekstitkin. Saako menneisyyttään hävetä? Entä katua? Myönnän, käytän paljon aikaa kumpaankin. Joka vanhoja muistelee sitä tikulla silmään... Ja sitä molempiin, joka unohtaa. Onneksi monet asiat kuitenkin vain unohtaa. Suunnittelin, että hävittäisin teinivuosieni päiväkirjat, sillä en ole varma haluanko koskaan enää palata niihin raastaviin oloihin ja siihen elämäntuskaan. Poissa silmistä, poissa mielestä.

Alla ensimmäisten vuosien vastauksien parhaimmistoa. 

Hienointa, mitä kätköistäni löytyy ja mihin palaan tasaisin väliajoin, on kirja, jonka olen otsikoinut "Kuka minä olen?". Tähän kysymykseen olen kirjoittanut vastausta jo vuodesta 1996. Kirjoitan aina uuden vastauksen lukematta edellisiä. Sen jälkeen luen edellisen, joskus alusta saakka. Jostain syystä ahdinko ei ole päässyt tämän kirjan sivuille, vaikka sen ensimmäiset rivit on kirjoittanut 15-vuotias tyttö.

Päivän siivousrupeaman tuloksena kotini näytti joiltain kohdin erilaiselta. Olin saanut tilaa käyttööni ja esimerkiksi keittiöni kahvinkeittonurkkaus oli käytännöllistynyt. Helpotuksen huokaus. Joudun silti myöntämään, etten saanut urakkaa vietyä loppuun saakka. Yksi lipasto ja vaatehuoneen ylimmät hyllyt odottavat vielä raivausta. Ja vaikka alla vihjaavasti pitelen imuria, en sitä tällä viikolla ottanut pois siivouskaapista. Olin suunnitellut näille viikoille myös vaatteiden korjausompelua, tuunausta. Suunnitelmista huolimatta ompelupöytä edelleen pursuaa vaatteita, joiden kohtaloksi koitunee lopulta kierrätyslaatikko.

En ole tyytymätön aikaansaannoksiini tai -saamattomuuteeni. Opinnäytetyö on edennyt huimin askelin. Työtä kirjoittaessa on kieli hiljalleen palannut käyttööni. Kielioppia, pilkkuja ja muita välimerkkejä olen joutunut kertaamaan uudelleen ja uudelleen. Muistan kuinka hankalia ne olivat jo silloin joskus. Kypsyysnäyte kolkuttelee ovella.

Huomenna aloitan harjoittelun. Olkoot maanantait tästä lähtien parempia!

Viikon 45 treeni- ja pahekatsaus

Maanantai: Ylävartalotreeni
Tiistai:  Ylävartalotreeni
Keskiviikko: lepo
Torstai: 1h 10 min lenkki (kävelyä ja hölkkää) + hot joogaa 1h 15 min
Perjantai: krapula
Lauantai: 1h 10 min lenkki (1km kävely 1km hölkkä vaihdellen) + ylävartalotreeni
Sunnuntai: Alavartalotreeni + 25 min lenkki (kävelyä ja spurtteja)

Viikko on ollut salitreenaamisen osalta kovin väsynyt. Alkuviikko oli erityisen tahmea kaiken liikunnan suhteen. Maanantain tunnelmista jo vähän kertoilinkin. Energiataso oli likellä nollaa, painot pidin aika kevyinä ja silti jouduin jättämään yhden liikkeen kokonaan väliin. Tiistaina jäi treenaaminen muun kotipuuhastelun varjoon ja tein ylävartalotreenin kotona, ehkä liian kevyillä painolla taas. Sunnuntaina ostettua megakarkkipussia joutui syömään vielä maanantain ja tiistainkin. Hupsista.

Tiistaina tapahtui muutakin. Sain sähköpostiini muistutuksen kesällä ostamastani tarjouskortista joogaan. Sen käyttöaika oli arkipäivisin kello 17 saakka ja oli voimassa vain 6.12 saakka. En ollut vielä lunastanut koko korttia. Tästä alkaa siis hillitön joogasuorittaminen: 10 tuntia reiluun neljään viikkoon, harjoittelun ja koulun lomassa. Hyvänä puolena tullee se, että en juurikaan voi valikoida mille joogatunnille menen, vaan on kokeiltava kaikkea, sen mukaan milloin on mahdollista mennä koululle.

Keskiviikkona omistin levolle. Nukuttuja tunteja jäi taakse noin neljä ja nekin pätkissä. Jalat painoivat, ehkä palautuminen ei ole ollut kohdallaan? Jätin liikunnan väliin ja venyttelin puoli tuntia.

Torstaina heräsin kellon soittoon kuudelta. Nyt alkoi uusi elämä! Kahdeksalta kävin tekemässä pitkän lenkin. Aamu oli uskomaton väreineen ja maisemanvaihteluineen. Kiukutti, kun surkea iPhoneni alkoi sammuilemaan kesken matkan, jäi moni hyvä kuva saamatta eikä Endomondo saanut kerrottua kilometriaikojani. Lenkin jälkeen pikaruokailu, kirjastoon tulostamaan ostokuittia joogasta ja kohti elämäni ensimmäistä hot joogaa. Joogakokeiluista lisää myöhemmin. Illalla nautin punaviiniä ystäväni kanssa ja siitä innostuneena kävin viimeistelemässä illan vielä muutamalla baarioluella.

Torstaisen energiapäivän maisemia.

Perjantain vietin itseäni parannellessa. Ja pitkästä aikaa aloin kokea huonoa omaatuntoa. Mikä järki tässä nyt sitten on, kun samalla yritän treenata ja syödä oikein ja terveellisesti ja yhtenä päivänä viikossa pilaan aina kaiken? Kostoksi juoduista punaviineistä (?) atooppinen ihottumani leimahti kukoistukseen ja kasvoni täyttyivät useista eri kokoisista punaisen turpeista länteistä, komeimmat euron kolikon kokoisia. Punaviini ja refluksitauti -yhdistelmän takia jouduin myös kärsimään kivuliaasta närästyksestä. Onneksi köyhyys on asettunut taas taloksi, joten ravintoloissa pyöriminen loppuu nyt.

Lauantaina häpesin kasvojani ja mietin pitkään kehtaanko edes mennä salille. Olo oli muutenkin saamaton ja energiataso nollissa jälleen. Ulkonakin näytti tuskaisen harmaalta. Tyhmä syksy. Treenikassi oli jo pakattuna, mutta hylkäsin ajatuksen. Sain taivuteltua itseni sen sijaan lenkille. Vaivalloista oli sekin, en tahtonut jaksaa. Päätin vaihdella kävelyä ja hölkkää kilometrin välein, niin sain kuitenkin hien pintaan. Illan päätteeksi tein yläkroppatreenin ja vatsat. Niistä sentään jäi hyvä mieli.

Kesken sunnuntai-iltapäivän tuli kutsu avantouimaan ja saunomaan. No mikä jottei. Ja sitten tajusin, etten ennätä salille ennen ja avantodippailun jälkeen sinne on turha kuvitella menevänsä. Ratkaisuna oli hätäinen kehonpainotreeni reisille Ida Jeminan ohjeilla. Voin kertoa, että en kaikkia noista saanut tehtyä. Mutta kiva, reisiä poltteleva viiden liikkeen treeni 12 toistolla ja kolmella kierroksella tuli kuitenkin tehtyä. Pieni palauttava lenkki muutamalla sykkeen nostatuksella ja uimaan. Kyllä on taas raukean pehmoinen olo. 

Tämän viikon miinus: valmennusohjelmaa on tullut sovellettua tosi paljon kotona. En tiedä ovatko treenit jääneet kuinka puutteellisiksi sen takia. Toinen miinus: tajusin, että olen koko ajan tehnyt treenejä ihan missä huvittaa järjestyksessä. Tarkoitus tietysti olisi ollut noudattaa järjestystä, luulisin. Plussana: nahkeasta viikosta huolimatta VIITENÄ PÄIVÄNÄ LIIKUNTAA. Kiitos ja kumarrus!

Säännöllinen syöminen on sujunut ja taitaa olla jo hallinnassa. Seuraavaksi pitäisi tosissaan hienosäätää annoksia. En vielä tiedä millaisia muutoksia teen, kun esimerkiksi juustosta en halua luopua. Ehkä yritän katsoa tarkemmin millaisia määriä proteiinia ja hiilihydraatteja menee suuhun per ruokailukerta. Tähän mennessä kun olen arvioinut ne aika silmämääräisesti. Ja sokeri jääköön nyt kokonaan, ei enää karkkipusseja!

Viikon päättyy hyvään mieleen, kaikesta huolimatta. Katsotaan miten ensi viikon treenien käy, kun alkaa harjoittelu ja koulu "häiritä" elämää.

Maanantai, TAAS

Toinen p**** maanantai putkeen. En tiedä mitä muuta tehdä kuin v a l i t t a a. Ongelmahan ei siis ole siinä, että jotain erityisen ikävää tapahtuisi. On vaan niin tunkkainen ja takkuinen tunnelma heti herättyään, että haluaisi vaan peruuttaa koko päivän.

Tämä maanantai alkoi pilaantua jo yöllä. Heräilin pitkin yötä, pyörin sängyssä ja hikoilin. Aamuviideltä kiukutti ja väsytti, mutta unta ei tullut enää kuin pienen pienissä pätkissä. Lopulta vääntäydyin ylös, silmät ja kasvot turvoksissa. Kahvin kanssa ei sentään ollut ongelmia, mutta koska minun aivoni ja vatsani pitävät yhtä, en v**********ni saanut syötyä juuri mitään järkevää aamupäivän aikana. Ja sitten olikin jo kiire. Edessä oli pitkästä aikaa iltapäivä koululla. Odottamani valokuvatyöpaja oli alkamassa. Minua väsytti ja ahdisti ja luvassa oli u u s i a ihmisiä ja l u o v a a toimintaa. Voitte kuvitella kuinka vähän se kiinnosti.

Lisäksi olin viikonloppuna oluen innoittamana leikannu itselleni mahdottoman tukan. Joutuisin nyt sen kanssa ihmisten eteen. Vastassa olisi vieraita nuorisopuolen opiskelijoita, joiden kanssa en haluaisi nyt olla tekemisissä. Joihin en nyt välittäisi tutustua.

Siellähän niitä oli luokka täynnä. No, ei onneksi niin montaa kuin pelkäsin, eikä niin nuoriakaan. Opettaja varautui selkeästi tutustumisleikkeihin levittämällä kortteja pitkin pöytiä, mutta pelastuksekseni tutustumiskierros vedettiin kuitenkin läpi perinteisellä muutaman lauseen esittelyllä. Sitäkin jännitin, muutaman lauseen sanomista muutamalle ihmiselle. Ihan vain koska maanantait näköjään muuttaa minut ihmisstrutsiksi (tiedän, vähän huono vertaus, ei strutsit pelosta päätänsä pistä maan sisään). Pahin oli vielä edessä. Parinvalinta parityötehtävään. Kerkesin jo lähettää muutaman hermostuneen viestin eräälle ystävälläni. Ennen kuin tuskanhiki alkoi virrata, pelastuin tästäkin täpärästi. Opettaja otti ohjat käsiin ja jakoi pariutumattomat pareiksi. Ihana ihminen!

Kotimatkalla bussissa aloin voida pahoin, niinkuin nykyään usein bussimatkoilla. Johtunee huonontuneesta näöstäni? Vai tällä kertaa kuitenkin yksipuolisesta ruoasta ja liian pitkistä ateriaväleistä? Päädyin silti salille, koska se oli matkan varrella ja olin ottanut kaikki tavarat mukaanikin. Treeni ei kulkenut, ei sitten yhtään. Painoja pidin aika keveänä ja silti piti jättää yksi liikesarja kokonaan tekemättä. Ei tullut oikein kunnolla hikikään, ei edes crosstrainerin kanssa, niinkuin yleensä. Sauna ei rentouttanut. Oli huono olo edelleen ja närästi. (Kiitos eilisen hampurilaisen chilikastikkeen!). Peruutin illan menot ja kiirehdin kotiin. Aion vain peitottaa itseni ja katsella eilisen Sillan loppuun. Huomenna kaikki on toisin.

Minä en ole maanantai-ihminen. 

Treeni- ja pahekatsaus vko 44

Maanantai: Hölkkä 30 min.
Tiistai: Ylävartalotreeni
Keskiviikko: Alavartalotreeni
Torstai: Ylävartalotreeni
Perjantai: Hölkkä 45 min + ylävartalotreeni (ulkona ruokailu ja baarissa notkumista)
Lauantai: krapula
Sunnuntai: Kävelylenkki + 2-3 km hölkkä 1h. (Ulkona ruokailu, hampurilaisateria + olutta kyytipoikana)

Maanantaiaamun tunnelmia. Loppuviikosta olikin jo paljon harmaamman ja ankeamman näköistä. 

Onpas ollut vaikeaa löytää sopiva aika salitreenille, kun joka päivä on mahdollista mennä aamulla, päivällä tai illalla. Valinnanvapaus ja ylitarjonta saa pään sekaisin ja monesti tekee mieli jäädä vain kotiin. Ei silti jäänyt yksikään treeni tekemättä. Piste siitä.

Tällä viikolla vaihtui ohjelma. Uutuutena minulle tuli super- ja pudotussarjat. Supersarjoja tehdessä ongelmaksi muodostui taas painojen valinta. Ensimmäisella kierroksella manasin päässäni liian kevyitä painoja, niitä kuitenkaan lisäämättä. Ja kolmannella kierroksella totesin, etten taida pystyä tekemään kyseisillä "kevyillä" painoilla toistoja loppuun saakka. Pudotussarjoissa painot tuntui heti alussa liian kovilta ja sarjan vieminen loppuun oli tuskallista. Joo, tiedetään, minun kuuluisi tehdä lämmittelykierros ja testailla painoja. Mutta kuten jo aiemmin kerroin, minä olen kärsimätön luonne.

Ja mitä on tapahtunut ruokahalulleni? Nälkä olisi koko ajan, säännöllisestä syömisestä huolimatta. Elimistössä tapahtuu jotain? Luin Fit-lehdestä (10/2015), ettei kehityksen kannalta olisi väliä, treenaako neljä päivää peräkkäin vai pitääkö välissä yhden lepopäivän. Perjantaina hölkätessä jalat painoivat tonnin ja syke huiteli ties missä (ei ollut mittaria mukana, tarkkaa lukemaa en tiedä). Ehkä jalat kaipaisivat lepopäivää? Vai olisiko heti alavartalotreenin jälkeen kannattanut juosta palauttava lenkki? Ensi viikolla testaan jompaa kumpaa.

Köyhyys on rajoittanut suuhun meneviä paheita. Torstai-iltana olin kaivamassa mokkapala-aineksia kaapissa, projekti kaatui rahattomuuteen, munattomuuteen ja rasvattomuuteen. Perjantaina kilahti aikuiskoulutustuki tilille ja sen kunniaksi tulikin vietettyä kevyt baari-ilta, oheisruokailuineen. Eli paheettomaksi ei jäänyt tämäkään viikko. Lisätunnustuksena kerron, että olen lopettanut tupakoinnin neljä vuotta sitten. Oluen kanssa herää tarve ja himo polttaa, joskus onnistun taistelemaan vastaan, niin että poltan vain 1-2 savuketta, joskus en jaksa välittää. Perjantainen baari-ilta kuului tupakoinnin osalta jälkimmäiseen, oluen määrä pysyi sentään kohtuullisena. Sunnuntaisen lenkin päätteeksi nykäisin itseni vielä hampurilaisaterialle. Voi selkäranka, missä lienet?

Loppuuko aika kesken?

Opintovapaan kevyemmät viikot alkavat olla ohitse. Viikolla 46 alkaa harjoittelu ja karmivat aamuherätykset. Seuraavalla viikolla mukaan liittyy fyysiset läsnäoloillat koululla. Aloittelen myös mieluisaa Valokuvatyöpaja -kurssia, joka on minulla valinnaisena ja joka tarjoaa jotain aivan muuta opintojen rinnalle. Jo kurssiin valmistautuminenkin on ollut ihanaa, vapauttavaa ja terapeuttista. Opinnäytetyökin odottelee enää pohdintaa ja loppusilausta sekä loppuseminaaria. Kypsyysnäytteen teemme 11.11.

Treenaamisen lomassa olen tällä viikolla hakenut ja luonut materiaalia valokuvatyöpajaa varten, hankkiutunut eroon vaatteistani, yrittänyt rentoutua ja samalla olla kiintymättä liikaa sohvaani, sillä yhteinen aikamme on taas pian ohi.

Valokuvatyöpajassa tehdään kolme tehtävää: valokuvapäiväkirja, elämänkaari -tehtävä ja voimauttava valokuva -paritehtävä. Viimeisen kohdalla pääni kumisee tyhjyyttään. Miten minä haluaisin muiden minut näkevän? Mitä ominaisuutta haluaisin korostaa? Millainen haluaisin olla? Tekisi mieleni kysyä ensin muilta millaisena he minut näkevät ja sitten esitellä valokuvana jotain mitä he eivät tieneet. Mutta sehän ei ole tarkoitus. Elämänkaarta varten olen haalinut luultavasti liikaakin kuvia. Oli riemastuttavaa selailla valokuva-albumeja vuodesta nolla tähän päivään. Kiitos vaan äidille ahkerasta kuvaamisesta ja kuvien säilyttämisestä. Itse ottamat teini- ja nuoruusvuosien valokuvat taas herättivät vain ahdistusta, eikä niistä yksikään päässyt mukaan tehtävään.

Vaatehuoneessani on vallinnut vaatteiden ylivalta. Pikkusiskoni napakalla avustuksella saimme kaksi säkillistä vaatteita muuttamaan muualle. Osa lähti pikkusiskon matkaan ja osa kierrätyslaatikkoon. Hyllyistä henkii nyt väljyys ja pelkään sitä hetkeä, kun alan taas täyttämään niitä kaikenlaisilla "sitten kun"-vaatteilla. Kaikista vaikeinta oli muuten luopua vaatteista, jotka olivat "nämä päällä voi vielä urheilla" -vaatteita. Sellaisia haalistuneita, muodottomia, epämuodikkaita ja ehkä reikäisiäkin vaatteita, jotka haluan aina käyttää viimeiseen hetkeen saakka. Osan poistetuista "urheiluvaatteista" kaivoinkin vielä säkistä ja ajattelin viedä syntymäkotiini lenkkivaatteiksi, niin ei tarvitse sitten urheilukamoja erikseen kuljetella. Treenaamisen ja syömisen tärkeydestä muistutti tangoilla roikkuvat juhlamekot, joita olen innokkaasti hankkinut ja joista en millään tahtoisi luopua. Pikainen sovituskierros osoitti, että yli puolet niistä olivat auttamattomasti pieniä. Mekko kiertoon ja tyttö lenkille!

Sohva on aina ja ikuisesti ollut suuri rakkauteni ja hyvä ystäväni. Joskus, yleensä yövuoroista tullessani, nukun muutkin kuin päiväunet siinä. Olen vakaasti sitä mieltä, että ihminen tarvitsee (MINÄ TARVITSEN) yhden oikean lepopäivän viikossa. Sellaisen, jolloin jalat saavat olla irti lattiasta ja mieli lepuutella vähemmän vakavan viihteen parissa. Usein vapaapäivinähän tulee kuitenkin tehtyä aika aktiivisesti asioita; siivoilua, kaupassakäyntiä ym. asioita, mitä ei arkena töiden jälkeen ehdi taikka jaksa. Niinä viikkoina, jolloin vapaani tuhraantuvat moiseen hyötytoimintaan, sieluni itkee verta.

Mieluisimpia olisivat erilaiset maisemakuvat, mutta voiko elämääni kuvata maisemilla?

Vielä yksi viikko ennen harjoittelua. Kalenteri alkaa täyttyä tapaamisista ja tekemisistä, ilmassa on jopa kiireen tuntua. Kummallista, että sitä aktivoituu vasta kun aika alkaa olla lopuillaan.

Edellisen viikon treeni- ja pahekatsaus

Viime viikolla oli valmennusohjelman toinen viikko. Onhan se aikamoista yhtäkkiä yrittää neljää salitreeniä + paria lenkkiä viikkoon, kun aiemmin liikuntasuoritukset ovat jääneet viikossa yhteen viiva kolmeen. Selviydyinpä kuitenkin.

Maanantai: Sauvakävely 40 min
Tiistai: Ylävartalotreeni
Keskiviikko: Alavartalotreeni
Torstai: Ylävartalotreeni (baarissa ja Amorphiksen keikalla illalla)
Perjantai: krapula
Launtai: Ylävartalotreeni (baarissa ja Asan keikalla illalla)
Sunnuntai: Patikointi 3h

Tältä näytti viikkoni paheineen. Niin. Ei, minusta ei ole tulossa tiukkaa fitnessmuijaa. Minä tarvitsen välillä krapulankin. Ja huomio; baarissakäynti ei aina tuota krapulaa. Ollaan ylpeitä siitäkin! Tämän viikon paheisiini taisi kuulua oluen lisäksi myös x-määrä karkkia sekä leivonnaisia. Ja mitenkähän mahtoi olla, kävinköhän anastamassa limsaa ja sipsiäkin pikkusiskon kätköistä?

Treeneistä sen verran, että kun ei ole aiemmin tehnyt kunnon voimatreeniä, on sopivan painon löytäminen hankalaa. Ja kun kärsimätön luonteeni ei jaksa kauaa säätää niiden kanssa, niin sitä mennään sillä mikä ensimmäisenä tai toisena käteen osuu. Jäi siis vähän epäilyttämään näiden kahden viikon tehot, tarkoituksena kun nimenomaan oli tehdä raskailla painoilla. Vaikka myönnettävä on, että opinnäytetyön ja vapaa-ajan riekkumisten päälle tuo viikko tuntui elimistössä. Seuraavana maanantaina ja vielä tiistainakin yritin liimautua sohvaan.

P.s. Tällä viikolla en taipunut joogaan lainkaan, kuvittelin sen olevan hyvä päätös patikointipäivälle, mutta olinkin liian puhki sen jälkeen.

Katsotaan, kuinka tämän viikon kanssa käy!

Om!

Aloin seurata astangajoogan polkua jo vuosia sitten. Kävin alkeiskurssin Tampereen astangajoogakoululla, vuosi oli 2002 tai 2003. Polku on kuitenkin mutkitellut kuluneiden vuosien aikana ja ollut välillä kadoksissakin, onneksi vain löytyäkseen uudelleen.

Koska harrastamiseni on ollut näinkin epävakaata, en koskaan ole päässyt alkeista minnekään. Tuttu tarina  monesta muustakin lajista. En ole myöskään vuosiin käynyt ohjatuilla tunneilla. Olen vain silloin tällöin kaivanut mattoni esiin ja tehnyt harjoitukset katkonaisesti paperia seuraillen ja ikävistä asanoista lintsaten. Viime vuonna löysin Yoogaia -palvelun, jonka myötä sain vähän potkua kuihtuneeseen harrastukseeni. Kaipasin kuitenkin joogasalin tunnelmaa ja lopetin palvelun käytön siirtyäkseni jollekin Tampereen saleista. Siirtymää ei koskaan kuitenkaan tapahtunut. En edes muista oliko syynä kiire vai raha, vai ihan vaan puhdas saamattomuus.

Elo-syyskuussa alkoi astanga taas pyöriä mielessäni. Kehoni kaipasi astangajoogan tarjoamaa venymistä ja hyvänolon tunnetta. Helpoin ratkaisu jälleen oli aloittaa kotijooga. Tukena olen tällä kertaa käyttänyt Youtubesta löytämiäni astangan alkeistunteja. Omaa harjoitusta en halua tehdä.

Olen kokeillut myös kundaliinijoogaa sekä yinjoogaa, joista molemmista minulla on myös pelkästään positiivisia kokemuksia. Koska minulla ei ole aikaa pelkkään joogaan, on nämä ollut pakko unohtaa rutiineistani. En tiedä kuinka realistista olisi tavoitella elämää, jossa aika riittäsi lenkkeilyn, salitreenien ja astangajoogan lisäksi vielä kundaliini- ja yinjoogaan. Täysien työpäivien lisäksi siis.

Tänä päivänä astangan harjoittaminen ei ole yhtä kepeää kuin kymmenen vuotta sitten. En ole yhtä notkea ja lihaakin on tullut sen verran, että jotkin asanat sattuvat nahkaani. Kunto on huonompi, tunnin harjoitusta tehdessä teho hiipuu jo pian puolen välin jälkeen. Ujjayi -hengitys ei sujunut silloin, eikä se suju nytkään kunnolla. Minusta tuntuu kuin nenässäni olisi jokin vastus ja aika pian aurinkotervehdysten jälkeen alan hengittämään helpotetummin, nenän kautta toki edelleen.

Parantaakohan aika?

Sarjoista...

Kuva täältä

Se on tiistai ja pian taas aika rauhoittua tv:n ääreen. Niin, hurahtelen minä muuhunkin kuin liikuntaan. Kaiken ajanhallintastressin sun muun säädön lomassa ennätän hyvin vielä katsella tv-sarjoja Yle Areenalta ja HBO:lta. Olen myös opetellut kiusallisen tavan nukuttaa itseni katsomalla jotain. Tästä syystä saatan nukahtaa esimerkiksi kesken Silta-jaksoa.

Sarjoja, joita tällä hetkellä seuraan (perusteluineen):

Downton Abbey 
-Pukuja! Kätkettyjä tunteita! Viileän etäistä käytöstä!

Silta
-Viha-rakkaussuhde Saga Noreniin. Ensimmäiset ajatukseni: ei kukaan voi olla noin asperger ja toisaalta tämä on niin nähty jo, esim. Bones -sarjan tri Brennan.
-Henrik Sabroe, puhdasta rakkautta!

Ängelby
-Mainoksissa on mainittu Twin Peaks.
-Luotan pohjoismaiseen tuotantoon.

The Walking Dead.
-Laahaan pahasti jäljessä, koska:
1. Tarkoitus on katsoa pikkusiskon kanssa yhdessä. Asumme eri paikkakunnilla.
2. Zombit ajavat minut raivon ja hulluuden partaalle ärsyttävyydellään.

Syke
-Odotan uusia jaksoja!
-Hienoa suomalaista sairaalaviihdettä.

Kestosuosikkejani tv:ssä ovat myös Hercule Poirot ja Neiti Marple. Lisäksi olen seurannut Yle Fem -kanavan hienoja tai/sekä sympaattisia sarjoja: Naapureita ja salaisuuksia (Laerkevej), Onnen kauppaa (Lykke), Helteinen helmikuu (30 grader i februari), Maan povessa (Jordskott), Kruununjalokivet (Kronjovelerna), muutamia mainitakseni. Vielä jotain sympaattista mainitakseni listaisin tähän vielä sarjat Girls ja Mad men sekä suomalaiset Uutishuone, Klikkaa mua ja Tukka auki.

On olemassa sarjoja, jotka ovat jättäneet ikävän ja tyhjyyden tunteen kuukausiksi loppuessaan. Olen saattanut jopa vierittää muutaman epätoivon ja surun kyyneleenkin viimeisen jakson päätyttyä. Tällaisia sarjoja ovat olleet:

Twin Peaks
-Ensimmäisellä kerralla olin noin 11-vuotias. Rakastuin tulisesti agentti Cooperin ulkonäköön ja outouteen.
-Pelkäsin Bobia silloin, ja yhä, pelkkä nimen kirjoittaminen, kylmää sieluani.
-Talvinen ja metsäinen tunnelma.
-Voi jopa olla, että Twin Peaksin jälkeen ei mikään herättänyt tunteita samalla tavoin vuosiin.

Green Wing
-Hieman eri tavoin tehty vinksahtanut komedia.
-Dr. Mac

The Weeds
-Hyvällä tavalla vinksahtanut, aiheeltaan omintakeinen komedia
-Jokainen henkilöhahmo on kultaa
-Rakastan Nancyn pukeutumistyyliä

True Blood
-Yläasteelta alkanut vampyyriviehtymykseni palkittiin vihdoin seksikkäillä vampyyreillä ja leikittelyllä ihmisten ja vampyyrien välisillä suhteilla. Viimeinen kausi oli tahmea.
-Eric! Ja Pam!

The Hour
-Brittisarja 50-luvun uutistoimituksesta
-Ihanat päänäyttelijät: Romola Garai, Ben Whishaw, Dominic West (Tämän sarjan eli herra Westin takia olen katsonut myös Affair -sarjaa).
-Orastava rakkaus päättyy siihen, että sarja peruttiin kakkoskauden jälkeen. Vihasin maailmaa hetken.

The Offspring
-australialainen sarja neuroottisesta ja ihanasta synnytyslääkäristä, Ninasta sekä hänen erikoisesta perheestään
-Ninan elämää oli vaan niin ihanaa seurata, että järkytyin, kun se minulta riistettiin liian aikaisin.

Veden voima

Ihmisen elimistöstä noin 60%:a vettä. Elimistö tarvitsee nestettä n. 2000–2500 ml vuorokaudessa, niistä 1000–2000 ml tulisi nauttia juomalla. Vettä tarvitaan elimistön eri toimintoihin ja se pitää mielenkin virkeänä. Kuumalla ilmalla ja sairastaessa vedentarve lisääntyy. Liikunta lisää vedentarvetta noin 0,5–1,5 litraa liikuttua tuntia kohden, mutta alle tunnin liikuntasuorituksen aikana ei tarvitse juoda. (Helsingin Sanomat, Valtion ravitsemusneuvottelukunta)

Vuonna 1985 Suomessa laskettiin olevan 187 888 järveä ja lampea. (Helsingin Sanomat)

Vesi on käytetty symboli uskonnoissa ja taiteessa. Pikaisella googlettamisella löytyi viittauksia puhdistamiseen ja puhdistautumiseen, feminiinisyyteen ja kaaokseen, uudestisyntymiseen ja kuolemaan. Aihe on mielenkiintoinen, mutta en halua nyt syventyä tähän tasoon tällä kertaa.

Eilen kärsin maanantaimasennuksesta. Olin valmis ja halukas hautautumaan peittoihini, en olisi tahtonut mennä ulos, enkä tavata muita ihmisiä. Aamun ja päivän puuhastelut eivät saaneet minua muuttamaan mieltäni. Illalla jouduin vastuuseen aiemmin tekemästäni lupauksesta. Jouduin taas ulos –tällä kertaa uimaan ja saunomaan.

Rauhaniemen kansankylpylä.
Tällä kertaa emme kuitenkaan uineet siellä.

Lähdin alistuneena matkaan. Matka perille oli pimeä ja hikinen. Pulahdin heti uimapukuun päästyäni veteen. Se oli yhdeksän asteista, lämpimämpää kuin edelliskerralla. Nilkkoihin iski kylmäkipu ja kiirehdin saunaan. Toisella kerralla uin jo kauemmin eikä luihin enää sattunut. Kolmannen kerran jälkeen päässäni hieman pyöri. Verenpaineen vaihtelua? Vai olisiko päässä pitänyt kuitenkin olla pipo? Neljännellä kerralla olo oli mitä mainioin. Tunsin kuinka energiavirta syöksähteli sormiin, varpaisiin, silmiin, ajatuksiin. Oli helpompi hengittää. Olin päihittänyt maanantain. 

Avantouintia harrastaa Suomessa noin 100 000 henkilöä. Se ei sovi sydänsairaille ja joidenkin lähteiden mukaan myös astmaatikkojen tulisi välttää sitä. Avantouinnin seurauksena adrenaliinitaso tasapainottuu ja mieli virkistyy ja rauhoittuu. Stressi jää avantoon, koska ihminen käyttää stressihormoninsa taisteluun kylmäkipua vastaan. Avantouinti vapauttaa elimistössä endorfiinejä ja kortisolia, siksi se lievittää kipuja ja tuo mielihyvää. Useille se saattaa aiheuttaa jopa positiivista riippuvuutta. 20 sekunnin avantokäynnin jälkeen keho joutuu kuluttamaan energiaa lämpötilan palauttamiseen. Työ vastaa 15-20 minuutin porraskävelyä. (Hyvä Terveys, Helsingin Sanomat, Yle)

Olen harrastanut avantouintia epäsäännöllisesti aikaisempina talvina. Epäsäännöllisesti ja tyhmästi. Ensimmäinen ja ainoa avantokerta on saattanut olla keskellä talvea. Kylmä kesä ajoi minut harrastamaan uimista saunomisen kera. Tänä kesänä uinkin enemmän kuin muina kesinä. Baareissa vietettyjen viikonloppujen jälkeen oli ihana mennä puhdistautumaan synneistä kylmään veteen. Uiminen jatkui pitkälle syksyyn. Vesien jäähtyessä vedessäoloaika piteni. Kehityksen pysäytti flunssa, mutta sen jälkeenkin kylmänsietoni on ollut ihan toista luokkaa. Ja kyllä, minäkin taidan olla hieman riippuvainen veden tuomasta autuudesta. 

Horoskooppimerkiltäni olen vesimies. 

Lähteitä:

Järvien määrä ollut Suomessa kunnia-asia
http://www.hs.fi/tiede/a1415594390575

Voiko vettä juomalla laihtua?

http://www.hs.fi/hyvinvointi/a1383131658572

Juomat ravitsemuksessa. 

http://www.ravitsemusneuvottelukunta.fi/attachments/vrn/juomat_ravitsemuksessa.pdf

Avantouinti kuluttaa kaloreita yhtä paljon kuin portaiden nousu

http://www.hs.fi/hyvinvointi/a1361374356744

Avantouinti ei ole riskitön harrastus

http://yle.fi/aihe/artikkeli/2001/03/27/avantouinti-ei-ole-riskiton-harrastus

Avantouinti -rentoutta ja kylmäkaraisua

http://www.hyvaterveys.fi/artikkeli/liikunta/avantouinti_rentoutta_ja_kylmakaraisua

Maanantai -blues

Miten maanantai voi tuntua maanantailta vapaallakin? Herääminen ei kiinnostanut. Aamukahvi ei riittänyt. Kun yritin suunnitella päivän ohjelmaa, ahdisti. Aamupalan syöminen oli, jos mahdollista, entistä haasteellisempaa. Istuin lenkkivaatteet päälle noin tunnin, koska uloslähteminen tylsältä. Salillekaan ei viitsinyt lähteä. Siellä tulee hiki.

Jollain ihmeen keinolla pääsin ovesta ulos. Mukanani ollut liian täysi ja liian pitkään sisällä ollut biojätepussi vuosi päälleni. Pikainen puhdistus ja takaisin ulos. Pihalla otin askeleen vasemmalle ja oikealle. Missä huvittaisi hölkkäillä? Kaikkialla tuuleekin. Onneksi päätös oli kuitenkin nopea. Suuntasin läheiseen puistoon ja sain vaivoin hölkkäiltyä puoli tuntia.

Muistiin: juoksukertoja on siis lisättävä. 

Lenkin jälkeen oli tarkoitus harjoittaa raivokasta kodinhuoltoa. Syötyäni kuitenkin ajauduin sohvalle. Tähänkö jäin? Pitäisikö kuitenkin vielä tänään keräillä voimia? Viikonlopun hurjastelut (torstaina ja lauantaina myöhäiset illat keikkojen takia ja sunnuntaina aikainen herätys metsään) painavat vielä vähän vanhan elimistöä.

Uusimman Silta -jakson jälkeen elämä näyttää ehkä toisenlaiselta.

Mukavaa maanantaita!

Ylösnousemus ja ero sohvasta.

Kun sain flunssan karistettua sohvaltani, oli aika aloittaa Fitverstaalta ostamani BTP -valmennusohjelma.

BTP:tä on nyt kaksi viikkoa takana. Täytyy sanoa, että pidän treenaamisesta, oli laji mikä tahansa. Ja kaltaiselleni suorittajalle on innostavaa, kun on jokin valmis "lukujärjestys", jota tulee noudattaa. Mukana suorittamisessa kulkee kuitenkin myös jääräpäisyyteni (vai sisäinen pieni kapinallinen?), jonka takia aikataulujen, lukujärjestysten ja ohjeiden noudattiminen ei koskaan ole niin yksinkertaista. Tämän seurauksena usein esimerkiksi ruoanlaitossa ja leivonnassa mutkat suoristuu ja tuotokset epäonnistuu. "Ei se ole niin justiinsa", "minä korvaan tämän ainesosan/mausteen tällä", "ei kai näitä tarvi yksitellen laittaa" jne. Tässä tapauksessa se tarkoittaa ainakin sitä, että painot eivät ehkä ole olleet niin suuria kuin ohjelmassa määriteltiin. Ajattelin näppäränä, että totutan lihakseni treeniin ensin vähän kevyemmillä painoilla. Jaa-a. Nyt mietin sitten millaisilla painoilla jatkan ensi viikolla, kun ohjelma pyytää laskemaan painoja ja lisäämään toistoja.

Itse treenaamista suuremmaksi ongelmaksi on kuitenkin noussut ruoka ja syöminen. Olen aina syönyt hutiloiden ja vain pakon edessä. Myöskään ylensyöminen ja mässäily ei ole ollut vieras laji. Aamiaisen syöminen taas on aina ollut yhtä h*******ä ja jouduinkin vuosi sitten tekemään työtä sen eteen, että opin syömään aamuisin. (Epäilen, että aamuisin myös suun ja nielun alue ovat myös niin tokkurassa, ettei pureskelusta ja nieleskelystä oikein tahdo tulla mitään.)

Uudet haasteeni ovat nyt säännöllinen syöminen viisi kertaa päivässä ja monipuolinen ruokailu.

Kahden viikon treenaamisen ja kolmen päivän opinnäytepyrähdyksen jälkeen pääsin vihdoin ja viimein rauhoittumaan metsään. Sade-ennusteita uhmaten lähdimme erään ystäväni kanssa patikointireissulle. Sen verran jouduimme taipumaan luonnon arvaamattomuuden edessä, että vaihdoimme retkikohteen 11 kilometrin suomaisemista 6,5 kilometrin metsä -ja järvimaisemiin. Ja kannattihan se. Samalla hetkellä, kun lähestyimme parkkipaikkaa ja saimme auton näkyviimme, alkoi sataa reilusti.

Mutta voi, miten se luonto tekeekään hyvää. Mäkisiä reittejä kulkiessa ja kiviä ja puiden juuria väistellessä mieli tyhjenee väkisinkin. Metsän tuoksut ja värit ovat omaa luokkaansa ja joka ikinen kerta kiroan sitä, kuinka vaikeaa tunnelma on kuvata kameralle.

Jos ei keski-ikäisyys vielä ole iskenyt tässä muodossa, niin suosittelen, että annat sen iskeä. Toimii.

P.s. Pahoittelen kuvieni laatua. Osa blogin kuvista on otettu entisellä OIKEALLA kamerallani, mutta tänä päivänä joudun ottamaan kuvani tylsästi älypuhelimellani.

Back in business –vihdoinkin!

Papukaijamerkin paikka?

Tavanomaisesta poiketen flunssa tai sen kaltaiset oireet kestivät neljä viikkoa. Hermo kireänä kävin jo lääkärilläkin, kun oli kiire urheilemaan ja jaksamaan asioita. Hän käski levätä. Ei minun flunssani koskaan näin pitkiä ole. Vai ovatko? Antoiko tämä vapaa mahdollisuuden potea jälkivaivojakin? Yleensähän akuuttien päivien jälkeen jo palataan töihin, ehkä työn touhussa jää flunssan kesto ja teho kuitenkin huomaamatta?

Joka tapauksessa, flunssa on väistynyt ja samalla laiskottelu sen varjolla. Tartuin v i h d o i n k i n keskeneräiseen opinnäytetyöhömme. Ote oli arka ja kesti pari päivää, että pääsin työhön taas sisälle. Olimme työstäneet opinnäytetyömme kirjallisuuskatsausta sen verran, että saimme syyskuussa osallistua väliseminaariin. Nyt kirjallisuuskatsausta tarvitsisi vielä hioa ja lisätä teoriatietoa.

Työvaihe kesti kolme päivää. KOLME. Heräsin viideltä aamuisin keittelemään kahvia ja kahvinjuonnin lomassa aloittelin päivän urakkaa, jonka päätin yleensä illalla klo 19-20, tarkastamalla lähdeviitteet ja lähettämällä uusimman version muille ryhmäläisille. Kolme päivää niska- ja päänsärkyä sekä väsyneitä huokauksia. Jos aikaa kerran on tuhlattavaksi asti, miksi toimin näin? Miksi kiusasin itseäni? Syy on yksinkertainen: elän joko tai -elämää. Kaikki tai ei mitään. Kaasu pohjassa oli suunta mikä tahansa. Minun oli pakko toimia, kun moottori oli käynnissä.

Vaikka en taaskaan kyennyt hidastamaan, tein tärkeitä havaintoja itsestäni ja työskentelytavoistani tulevaisuuden varalle. 1. Pystyin kuivasta aiheesta huolimatta uppoutumaan kirjallisuuskatsaukseen täysin. Ja nautin sen tekemisestä. 2. Ymmärsin vihdoin lukuisien englanninkielisten tekstien kanssa painiessani, että tällaista työtä tehdessä on järkevää lukea ensin ja tehdä muistiinpanoja. Rauhoittaa kummasti, kun tietää tarkkaan mistä on kirjoittamassa. Minun tapani on ollut tehdä kaikkea yhtä aikaa ja sekaisin. Kumma kyllä sekin on toiminut menestyksekkäästi tähän saakka.

Saimme luvan osallistua kypsyysnäytteeseen ja aloimme työstää opinnäytetyömme seuraavaa osaa, kirjallisuuskatsauksen pohjalta tehtävää opasta. Tämähän valmistuu käsiin!

Minä valmistun. Mitäs sitten?

Syksyisiä tunteita

Väriterapiaa

Syksy on täynnä värejä, raikkautta ja tunnelmaa. Nyt jos koskaan on parasta aikaa liikkua, lenkkimaisemat ja -kelit ovat mitä parhaimmat. Luonnonkauneudesta nauttien voi juosta itsensä transsiin. Pieni metsäkävelykin riittää aikaansaamaan sen.

Oletko koskaan joutunut suurten tunteiden valtaan musiikkia kuunnellessasi, kotona tai konsertissa? Tai onko maalaus koskaan saanut sinua pidättämään hengitystä kyyneleet silmissä? Saman tilan voi aiheuttaa luonto, sen kauneus ja sen läheisyys. Voimakkaita tunteita ei kuitenkaan tarvitse pelästyä, kyseessä voi olla Stendhalin syndrooma.

Stendhalin syndrooma ei ole virallinen sairaus. Se on nimetty 1800-luvulla eläneen kirjailijan (oikealta  nimeltään Henri Boyle) mukaan, joka on ensimmäisenä kuvannut taiteen aiheuttamaa hurmostilaa. "... antoivat minulle ehkä väkevimmän mielihyvän, minkä maalaus on minulle koskaan antanut, ylevän kauneuden mietiskelyyn syventyneenä, minä näin kauneuden läheltä, minä ikäänkuin kosketin sitä.". Kokemusta on sittemmin kuvattu kirjallisuudessa useita kertoja. Syndrooma nimettiin Firenzessä 1970-luvulla, kun paikallinen lääkäri, Graziella Magherini,  kiinnostui aiheesta hoidettuaan useita taiteen äärellä voimakkaita, jopa psykoottisia kohtauksia saaneita turisteja. Anna Kortelainen kirjoitti aiheesta vuonna 2009 kirjan "Hurmio -oireet, hoito, ennaltaehkäisy".

Luonnosta päihtyminen ei ole siis uusi ilmiö.

Syksyn pimeät puolet

Mutta syksyyn kuuluu muutakin. Syksy on myös täynnä aivastuksia, väsymystä ja räkää. Jos itse et ole kipeänä, ainakin suurin osa ystävistäsi tai heidän lapsistaan lepäilee kotona peiton alla ja räiskii. Pahimpana kautena sosiaalista elämää ei oikeastaan ole. Luonnosta nauttiminen ja liikunta on mahdotonta, koska nenä vuotaa, kolottaa ja paleltaa.

Vietän itse nyt flunssan hankalinta ja rasittavinta vaihetta, sen odottelua: väsyttää, hengitys on raskasta, kurkkua ja keuhkoja palelee, hikoiluttaa. Mitään ei voi tehdä, mitään ei jaksa tehdä, mutta kuitenkaan olo ei ole varsinaisesti kipeä. Toisina päivinä herään virkeänä ja enerigisenä, voimat riittävät puuhasteluun ja liikkumiseen ja heti seuraavana aamuna kurkkua karhentaa ja aamukahvien jälkeen alan jo odottamaan iltaa, jotta pääsisi takaisin yöunille. Monet asiat odottavat tekijäänsä: opinnäytetyö, vaatehuoneen ja keittiön suursiivous, korjattavat vaatteet,  kasa kirjoja. Lähes pakkomielteinen liikunnan harrastaminenkaan ei nyt onnistu. Olen turhautunut.

Hyvää viikonlopun alkua ja nautinnollista syksyä!

Stendhalin syndroomasta:
http://oppiminen.yle.fi/psykologia-ihmissuhteet/oudot-tunteet/oudot-tunteet-stendhalin-syndrooma

http://yle.fi/uutiset/stendhalin_syndrooma_saa_polvet_vetelaksi_taiteesta/5877544

Anna Kortelaisen kirjan arvio:
http://www.savonsanomat.fi/viihde/kirjat/anna-kortelainen-hurmio-oireet-hoito-ennaltaehkaisy/1013490

Aikaa vastaan ja ajan kanssa

Miten opintovapaa on sujunut tähän mennessä?

Elokuu oli tämänkertaisen opintovapaarupeamani aloituskuukausi. Ensimmäiset kolme viikkoa meni uiden ja auringosta nauttien, kuuma kun oli. Pari kesäkurssia oli jäänyt alku- ja keskikesän aikana tekemättä, joten "lomailuani" häiritsi muutamat esseetehtävät. (Läppäri kuumenee muuten aika nopeasti suorassa auringossa, tuli testattua). Viimeisellä viikolla aloitin harjoittelun, joka päättyi puolitoista viikkoa sitten. Aika lailla suoraan rynnistin 400 kilometrin päähän katsomaan miten sairaalaan päätynyt mummoni voi, ja viettämään aikaani kotiseutujeni kiireettömyydestä ja kotieläimistä nauttien. Viikon lopuksi kävin vielä yökyläilemässä vanhan ystäväni luona.

Nyt olen ollut kaksi päivää kotona. Olen nukkunut. Olen kuvitellut, että flunssa iskee ihan juuri (ehkäpä se iskeekin, kuka tietää?). Olen laiskotellut ja haukotellut. Olen ollut stressaantunut käyttämättä jääneestä ajasta, tunneista jolloin en jaksanutkaan tehdä mitään hyödyllistä. Olen tehnyt listaa asioista mitä pitäisi tehdä. Olen ehdotellut aikatauluja opinnäytetyöryhmälleni. Olen pelännyt, että aika loppuu kesken. 

Aika, rakas viholliseni

Aika on ollut viime vuosina tärkeä tekijä elämässäni. Kello on määrännyt arkeni ja vapaani tahdin. Olen laittanut vapaapäivinänikin herätyskellon soimaan, jotta aika ei menisi hukkaan. Olen katsonut kalenterista vapaita aikoja ystävilleni ja harrastuksilleni. Olen aikatauluttanut vapaa-aikani, tehnyt listoja ja lukujärjestyksiä tekemättömistä asioista.

Tässä esimerkkiviikko alkuvuodelta:
MAANANTAI vapaa

TIISTAI 16.30-20.45 koulu
KESKIVIIKKO 9-13 koulu 16-19.15 koulu
TORSTAI 7-15 töissä 16.30-20.45 tentti+koulu
PERJANTAI 13-21.20 töissä
LAUANTAI 7-15 töissä
SUNNUNTAI 7-15 töissä

Ehkä siis on jollain tavalla ymmärrettävääkin, etten nyt, kun aikaa on tarpeeksi ja enemmän, enää tiedä mitä sillä tehdä.

Kahdessa päivässä vesilasissani on alkanut myrskyämään. Rauhoittuminen on vaikeaa, lähes mahdotonta. En saa äänelle pääni sisällä jauhoja suuhun edes tekemällä asioita, koska en pysty tekemään tarpeeksi. Välillä viestittelen ystävälleni, kerron tekemisistäni ja vakuuttelen, että olenhan jo tälle päivälle tehnyt osuuteni. Orastava flunssa on torpannut ajatuksen pitkästä juoksulenkistä tai uuden salitreenini aloittamisesta. Kunto laskee, paino nousee. Ahdistunko, erakoidunko, kelpaanko enää? Ajatukseni naurattavat ääneen, tiedän kuinka typeriä ne ovat. "Mutta piileekö niissä totuuden siemen? Olenko vain laiska ja saamaton?", mietiskelin päivän lopuksi. 

Ja niin, ilta-auringon vielä paistaessa, livahdin ulos, vaikka keuhkojani paleli. Käveleskelin läheisessä puistossa, otin valokuvia ja katselin ihmisiä. Harmistuin nähdessäni lenkkeilijöitä. Minä en pystynyt juoksemaan. Viluisena, mutta piristyneenä palasin kotiin. Ehkä olisi vielä syytä tehdä jotain. Laitoin koneelta tutun astangajooga -tallenteen pyörimään. Sytytin kynttilöitä, olihan syksy, pimeää ja kaipasin tunnelmaa rauhoittumishetkeäni varten. Loppurentoutuksen aikana olin jo aavistuksen tyytyväinen. Hiljaa keräsin maton lattialta ja puin lisää päälleni. Jääkaapissa odotti juustokakku ja Downton Abbeyn viimeinen tuotantokausi alkaisi näillä minuuteilla. 

Liikkumiseni historia ja kymmenen liikakiloa

Avataanpa hieman liikuntahistoriaani. Kuten jo edellisessä postauksessani kerroin, olin aikamoinen hikipinko koulussa. Ensimmäisen kipinän liikuntaan sainkin liikuntanumeron nostamisen yhteydessä. Kuntoa kohotin aluksi lenkkeilemällä ja hiihtämällä, mutta pikkuhiljaa mukaan tarttui erilaiset jumpat ja jalkapallo. Kahteen viimeiseen taisin hieman hurahtaakin. Jumppasin TV2:n tätien seurassa lenkkieni päätteeksi ja jossain vaiheessa sain käsiini Cindy Crawfordin "The next challenge workout"-videon. Jalkapalloa pelasin ensin poikien kanssa välitunneilla ja liikuntatunneilla. Olin ainoa tyttö luokallani ja poikien päihittäminen oli yksi kestoagendani. Tästä seurasi siis tuntikaupalla treenaamista kotona, jalkapallo -kirjojen lukemista, Ryan Giggsin jalkapallokoulua... Lopulta pojat kehottivat minua mimmiliigaan, jossa viihdyinkin teini-iän temmellyksiin saakka.

Kokeilin viime viikolla miltä Cindyn treeni tuntuu. Kävelin jäykin askelin monta päivää. Kuplani puhkesi, satunnainen treenaaminen ei ollutkaan pitänyt minua timmissä kunnossa. 

Kaikkien pikkutyttöjen lailla minäkin rakastin hevosia ja myös ratsastin yhdeksänvuotiaasta teini-ikään. Ratsastusurani alku ei ollut kovin hääppöinen. Ensimmäiset vuodet vietin ratsastuskentän pinnalla, koska selässäpysyminen tuntui olevan mahdotonta. Tai sitten poni ei suostunut liikkumaan keskeltä kenttää muuta kuin omaa pientä ympyrää. Tallinvaihdoksen myötä alkoi ratsastuskin sujua. Opin ratsastamaan hyvähermoisen ja rauhallisen opettajan myötä, joka jaksoi neuvoa ja oikeasti opettaa. Kyllä, syytän ja kiitän siis opettajaa. Toki olin varmasti alkuun liian pieni ja arkakin. Teinivuosien tauon jälkeen aloitin ratsastuksen vielä kerran uudestaan, muistaakseni 23-vuotiaana ja jatkoin harrastusta muutaman vuoden. Ratsastaminen on suurissa kaupungeissa kallista, ja niinpä se sitten taas jäi. Olen muutaman kerran näin kokemuksenkipeänä kolmikymppisenä käynyt ratsastamassa islanninhevosilla, palo kytee, ehkä vielä palaan satulaan joku päivä.

Samoihin aikoihin kun aloitin ratsastamisen uudelleen, aloitin myös läheisen liikuntakeskuksen jäsenenä. Siellä kävin vuosia, useita kertoja viikossa. Repertuaariini kuuluivat salitreeni, body pump ja body combat. Tämänkin harrastus päättyi rahanpuutteeseen. Opiskelin toista ammattiani ja tuloni oli pelkkä opintotuki, joten 70 euron kuukausimaksu oli liikaa, oli vaihdettava halvempiin harrastuksiin.

Noihin köyhyyden ja liikkumattomuuden vuosiin mahtui yksi raastava erokin ja sitä seurannut runsas alkoholin- ja roskaruoankäyttö. Ja niinkuin arvata saattaa, kiloja kertyi. Kun vihdoin silmät aukenivat ja olin valmis jatkamaan normaalia elämää, ensimmäinen haasteeni oli noista kiloista pääseminen. Se ei sitten ollutkaan mikään helppo tehtävä. Olen koko teini- ja aikuiselämäni jojoillut painoni kanssa, mutta yleensä kyse on ollut muutamista ratkaisevista kiloista, joiden takia joutuu vaihtamaan vaatekokoa. Nyt kiloja oli kymmenen liikaa.

Kokeilin ensin vanhaa reseptiäni: lenkkeilyä useita kertoja viikossa, ei tulosta. Kokeilin karppausta: en laihtunut, mutta opin syömään säännöllisesti ja hillittyjä annoksia hetkeksi. Hain apua lehdistä, blogeista ja kirjoista. Jumppailin, hikoilin ja kiroilin, mutta kilot ja löysä liha vain pysyivät. Puolessa vuodessa luovutin, ostin uusia isompia vaatteita ja aloin totutella uuteen minääni.

Grouponin tarjouksen innostamana päätin kokeilla uutta lajia, tankotanssia. Laji tuntui vaikealta, mutta ah, niin koukuttavalta. Minulta vaadittiin keskittymistä, keskivartalonhallintaa, notkeutta ja lihaskuntoa eikä tanssillisuudestakaan olisi ollut haittaa. Tukiharrastuksena aloitin aikuisbaletin. Kehityin hitaasti. Usein näin, kuinka voimistelu- ja tanssitaustaiset tytöt aloittivat tunnit ja etenivät hujauksessa seuraaville tasoille. Minä jumitin alkeissa. Hurahtaminen oli kuitenkin tapahtunut ja ostin tangon kotiinikin. Harjoittelin sielläkin ja pikkuhiljaa aloin edistyä. Huomasin, että olin tunti toisensa perään oppinut uusia temppuja, ainoa mikä ei koskaan onnistunut, oli invertointi. Miettiessäni asiaa, ymmärsin, että kyse ei ole enää lihaskunnosta. Suurin este kehittymiselleni on oma usko sekä jonkinlainen "tajuamisen" vaikeus, kenties on kyse koordinaatiokyvystä, en osaa sanoa. Ja niin eräänä kauniina päivänä minä roikuin pää alaspäin tangolla. Ja yllätys, yllätys, aktiivisen tankoilun myötä oli kilojakin kadonnut yhdeksän!

Kun aloitin jälleen kerran opiskelun, jouduin jättämään tangonkin, tällä kertaa ajan, ei rahan puutteen takia. Tankoilu alkoi maistua puulta, kun treenejä tuli tehtyä vain kerran viikossa, jos silloinkaan ja tuntui, että kehitykseni lähti alamäkeen. Tanko minulla edelleen on.

Viimeisin hurahdukseni lienee juokseminen. Toissa vuonna päätin, että koska lenkkeily on ihanaa, minä juoksen puolimaratonin. Tähän päätökseen saattoi kyllä vaikuttaa useat lukemani onnistumistarinat: "pudotin kolmekymmentä kiloa ja juoksin puolimaratonin". Aloitin tavoitteellisen treenaamisen sillä seurauksella, että kärsin puolisen vuotta kipeytyneistä penikoista. Lopulta ne hierottiin kuntoon ja hankin paremmat lenkkikengät. Juoksukilometrit karttuivat ja kestävyys kasvoi. Kun aloitin äitienpäivänä 2013 harjoittelun, jaksoin juosta 10 minuuttia, kesällä 2014 jaksoin juoksennella 1,5 tuntia. Syksyllä 2014 oli itse koitos edessä. Ennen suurta päivää alkoi flunssa kolkutella ovelle ja pelästyin. Menin hysteeriseen paniikkitilaan ja kisaa edeltävänä päivänä söin kaikkia flunssaan ja allergiaan liittyviä lääkkeitä, vitamiineja sekä valkosipulia ja inkivääriä kauhakaupalla.

Puolimaratonaamuna heräsin jännittyneenä. En pystynyt syömään kuin lusikallisia, ravasin hermostuneena olohuoneen ja keittiön väliä. Lähtöpaikalla, lähdön hetkellä ajattelin, "ei kai tänne hitaasti kannata tulla juoksemaan" ja lähdin omaa tasoani kovemman ryhmän mukana juoksemaan. Seitsemän kilometrin kohdalla tiesin, etten pääse maaliin saakka, 13 kilometrin jälkeen lopetin. Minua kirittänyt ja tsempannut mies (hän oli varmistamassa häntäpäätä pyöräillen) ihmetteli kovin lopettamispäätöstäni. "Et näytä yhtään väsyneeltä. Pystyt puhumaan ja askel on keveä". Tarve lopettaa saattoi olla henkinen, tai ehkä aamun jännittäminen ja hermoilu sekä liian kova aloitus oli vieneet energiatasoni nollaan. Oli miten oli, puolentoista vuoden harjoittelu ja odottelu oli kuitattu tällä suorituksella.

Missä mennään nyt? Takana satunnaista lenkkeilyä, salitreenejä ja astangajoogaa. Ajatuksena olisi palata tangolle vielä sekä juosta se hemmetin puolikas. Ensihätään kuitenkin haluan säännöllistää harrastamisen ja lihaskuntoni takaisin. Siksipä ostin Fitverstaalta Body Transformation -paketin. Tietoa paketista löytyy täältä: http://www.fitverstas.com/#!konseptit/c192i  Ohjelma on tarkoitus aloittaa tänään, joten siitä lisää sitten myöhemmin.

Mitä ennen blogia tapahtui?

Synnyin ysin tyttönä. Minusta kasvoi kiltti lapsi: huolellisuus- ja tarkkaavaisuus kiitettävä, samoin käytös. Olin kilpailunhaluinen, koska halusin olla paras. Itkin, jos sain kokeesta ysipuolen. Se oli liian huono, epätäydellinen arvosana. Himoitsin arvosanoja ja kehuja. Todistukseni oli täynnä ysejä, joita nostin kympeiksi, kunnes jäljellä oli enää liikunta ja käsityö. Tein työtä, jotta sain nekin nostettua kasista ysiin, etteivät ne jääneet rumentamaan todistustani.

Millainen aikuinen tällaisesta lapsesta kasvoi?
- Kohta 35-vuotias suorittaja:  ylioppilas, jolla on kaksi ammattitutkintoa ja viittä vaille ammattikorkeakoulututkinto. Välissä suorittaja on suorittanut elämää, ensin hieman kaljanmakuista ja minkä tahansa viikonpäivän pikkuhumalan siivittämää nuoren elämää, sitten säntillistä seitsemästä puoli neljään töissä -elämää. 

Mitä sitten tapahtui?
 -Kyllästyin huuruiseen ahdistukseeni. Samalla kun maailmalla kuulutettiin downshiftausta ja hidasta elämää, aloin minäkin kaivata sitä. Aloin janota kokemuksia ja mielenrauhaa: matkustelin, seinäkiipeilin, patikoin, ratsastin, koin ja kokeilin. Halusin tuntea lapsuuden onnistumista ja tyytyväisyyttä. Aloitin uuden koulun, valmistuin, menin töihin, opiskelin avoimessa lisää, aloitin seuraavan koulun, kävin töissä entiseen malliin ja opiskelin. Yhtäkkiä huomasin, että kolmen ja puolen vuoden opinnot uhkaavat tulla suoritetuiksi kahdessa ja puolessa vuodessa. Ajattelin, että kyllä taivaan porteilla tai seuraavassa elämässä minua kiitellään. "Saat varmasti papukaijamerkin", eräs tuttavani naureskeli. Sain ylimääräisiä sydämentykytyksiä, kun huomasin, että valmistumiseni lykkääntyy minusta riippumattomista syistä. Opintovapaani ei tulisikaan olemaan hikikarpalot otsalla puurtamista. Mitä nyt?

Työn ohella opiskeleminen on ollut ajoittain aikaa vievää ja uuvuttavaa. Ystävät ja harrastukset ovat saaneet välillä osakseen hyvin vähän huomioita, jos ollenkaan. Entä jos tämän syksyn käyttäisinkin aikaa itseeni? Opiskelisin rauhalliseen tahtiin ja poikkeuksellisesti yrittäisin keskittyä kaikkeen mitä teen. Voisin kirjoittaa vaikka blogia.