Alunperin olin ajatellut tässä blogissa naureskella jatkuvalle suorittamisen tarpeelleni. Blogista kuitenkin tuli vain yksi suorittamisen muoto ja se on jopa sitonut minua suorittamaan enemmän ja paremmin sen sijaan, että olisin sen avulla oppinut vähän hellittämään. Suorittaminen on minussa kai vaan liian tiukassa.
Olen pilannut monia harrastuksia suorittamalla. Alan asettaa tavoitteita ja salaa toivon saavani mainetta ja kunniaa. Petyn ja kyllästyn, kun en saavutakaan epärealistisia tavoitteitani. Näin kävi ratsastamisen kanssa, kun sen uudelleen aikuisena aloitin. Joogatessa olen myös yrittänyt edetä jättiläisen askelin, käsilläseisontaan ja muihin vaativiin asanoihin ennen kuin edes perusteet ovat hallinnassa. Tankotanssia harrastaessani kuvittelin itseni tekemässä ayshoja, lipputankoja yms. vaikka lihaskuntoni ei moisiin koskaan olisi riittänyt.
Nuorena kirjoitin ja harrastin kuvataiteita (piirsin, maalasin jne.). Alkuun harrastaminen oli vapauttavaa ja mukavaa. Sitten mukaan tulivat paineet. Koulu arvosanoineen ja niitä tavoitteleva suorittaja minussa latistivat mielenkiintoni ja luovuuteni, enkä vuosiin lukion jälkeen koskenut kynään luovuuden tuskissani. Jokunen vuosi sitten aloin silloin tällöin tehdä kortteja ihmisille ja huomasin miten paljon siitä nautinkaan. Kun saa tehdä ilman paineita.
 |
| Valokuvatyöpaja -kurssia varten sain askarrella ja puuhastella ja vaikka lopputulos ei ollutkaan suurta taidetta, MINÄ NAUTIN TEKEMISESTÄ. |
Koska nuoruuteni kävin sitä kuuluisaa "elämän koulua", on oikea koulunkäynti painottunut aikuisiälle. Suoritan opiskeluita niin tiukalla tahdilla, etten tahdo itsekään pysyä perässä. Nyt kun tämän hetkistä opiskelua on jäljellä enää vain muutamia opintopisteitä, hermostuneena jo haeskelen seuraavaa opinahjoa.
Joskus suorittamista lisää tämä velvoittava elämänvaihe, aikuisuus. Aikaa on vähän, muillakin kuin minulla. Ihmisiin tutustuminen ei ole enää yhtä helppoa kuin ennen. Viikonloppuisin ahdistaa, jos en tapaa ketään, jos en mene minnekään. Koska pitää ja täytyy olla sosiaalinen, harrastaa ja näyttäytyä. Viime aikoina olen muun elämän väsyttämänä jättänyt usein ihmiset näkemättä. Olen sen sijaan suorittanut lepäämistä. Milloinkahan olen levännyt tarpeeksi ja jaksan taas palata ihmisten pariin?
Olen alkanut ottaa myös paineita ihmissuhteista. Ennen kaikki meni omalla painollaan. Nyt kaiken eteen tarvitseekin yhtäkkiä tehdä työtä. Aiemmin ystävien kanssa aika kului, meni menojaan, elämä oli olemista. Nyt kaiken täytyy olla etukäteen järjestettyä ja suunniteltua. Spontaani toiminta on kuollut sukupuuttoon.
Kävin katselemassa viikonloppuna Teatteri Siperian "Suorittajat" -näytelmän. Tekijät Marika Heiskanen ja Miika Muranen olivat pukeneet omansa ja tuttaviensa kalentereihin ja listoihin perustuvat elämät näytelmäksi. "Suorittajat" tuo esille erilaisia tapoja suorittaa, surullisiakin. Siinä esitellään varmasti kaikille tutut super-äidit, häitä suunnitteva morsian ja ihminen, joka ajan hengen mukaan käy rentoutustunneilla, muttei kykene pysähtymään edes sen tunnin ajaksi. Oli helpottavaa naureskella itselleen ja ymmärtää, ettei suorittamista tarvitse ajatella negatiivisena asiana. Ilman suorittamista en saisi mitään tehtyä.
Suorittaminen on minun tapani olla olemassa.
Joskus suorittamista lisää tämä velvoittava elämänvaihe, aikuisuus. Aikaa on vähän, muillakin kuin minulla. Ihmisiin tutustuminen ei ole enää yhtä helppoa kuin ennen. Viikonloppuisin ahdistaa, jos en tapaa ketään, jos en mene minnekään. Koska pitää ja täytyy olla sosiaalinen, harrastaa ja näyttäytyä. Viime aikoina olen muun elämän väsyttämänä jättänyt usein ihmiset näkemättä. Olen sen sijaan suorittanut lepäämistä. Milloinkahan olen levännyt tarpeeksi ja jaksan taas palata ihmisten pariin?
Olen alkanut ottaa myös paineita ihmissuhteista. Ennen kaikki meni omalla painollaan. Nyt kaiken eteen tarvitseekin yhtäkkiä tehdä työtä. Aiemmin ystävien kanssa aika kului, meni menojaan, elämä oli olemista. Nyt kaiken täytyy olla etukäteen järjestettyä ja suunniteltua. Spontaani toiminta on kuollut sukupuuttoon.
Kävin katselemassa viikonloppuna Teatteri Siperian "Suorittajat" -näytelmän. Tekijät Marika Heiskanen ja Miika Muranen olivat pukeneet omansa ja tuttaviensa kalentereihin ja listoihin perustuvat elämät näytelmäksi. "Suorittajat" tuo esille erilaisia tapoja suorittaa, surullisiakin. Siinä esitellään varmasti kaikille tutut super-äidit, häitä suunnitteva morsian ja ihminen, joka ajan hengen mukaan käy rentoutustunneilla, muttei kykene pysähtymään edes sen tunnin ajaksi. Oli helpottavaa naureskella itselleen ja ymmärtää, ettei suorittamista tarvitse ajatella negatiivisena asiana. Ilman suorittamista en saisi mitään tehtyä.
Suorittaminen on minun tapani olla olemassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti