Blogin alkutaipaleella https://hidastanopeammin.blogspot.fi/2015/09/ jo sivuutin hieman opiskelu- ja ammattihistoriaani. Kertaillaanpa vielä. Ylioppilastutkinnon jälkeen olen opiskellut kaksi toisen asteen perustutkintoa. Viimeisin, lähihoitajan perustutkinto, tuli opiskeltua vahingossa. Olin 2008 uhkaavan talouskriisin ansiosta silloisen työpaikkani YT-neuvottelujen ensimmäisiä lähtijöitä. Päätin että viisi vuotta väärää ammattia saa riittää ja hakeuduin lähihoitajakoulutukseen sillä ajatuksella, että ajattelin työllistyväni hyvin jo opiskelun aikana. Enkä ollut väärässä.
Suunnitelmani oli hakeutua mielenterveys- ja päihdetyöhön. Minulla oli silloin taipumusta puuttua ihmisten asioihin ja kova usko siihen, että voin vaikuttaa ihmisten elämiin. Ajauduin kuitenkin työskentelemään vanhusten parissa ja yhtäkkiä huomasin suuntautuvani vanhustyöhön.
Vanhustyö
Heidän kanssaan oli mahdollista ulkoilla ja jutella tai vaikka pelata erilaisia pelejä. Kaikki kädentaitoni taisin oppia ollessani tällä osastolla töissä. Sitten siirryin muistisairaiden osastolle, jossa kohtasin uudet haasteet: wc-reissut, pukeminen ja riisuminen. Hoidin nyt vanhuksia, jotka muistisairautensa vuoksi saattoivat vastustaa pukemisia ja riisumisia tai jotka eivät enää ymmärtäneet sanallisia kehoituksia ja siksi esimerkiksi istuutuminen wc:ssä oli mahdotonta tai ainakin pitkän työn takana. Työskentely tällä osastolla oli sydämellistä ja leppoista ja koin, että työtä tehtiin vanhusten ehdoilla.
Jos muistisairaudet tai niiden kanssa työskentely on vierasta, suosittelen lukemaan esimerkiksi Paco Rocan sarjakuvakirjan "Ryppyjä". Se on hyvin kuvaava ja ajatuksia herättävä teos siitä miltä tuntuu, kun sanat eivät enää kerro mitään.
Sitten valmistuin ja vaihdoin työpaikkaa. Nyt hoidettavat olivat muistisairaita sotaveteraaneja. Työtä leimasi vanhusten huonokuntoisuus ja aggressiivisuus. Nämä vanhukset puettiin omiin vaatteisiin joka aamu ja nostettiin päivittäin joko kahden hoitajan avustamana tai nosturilla pyörätuoliin istumaan. On mukavaa, että hoitolaitoksen vanhuksia ei makuuteta ja kodinomaista tunnelmaa luodaan pukemalla omat vaatteet ankeiden laitosvaatteiden sijaan. Joskus se vain tuntui enemmän vanhuksen kiusaamiselta, kun pukeminen tapahtui nyrkkien siivittämänä ja jäykkä vanhus nostettiin vastustelun ja kiroilun kera ylös. Mutta lopussa kiitos seisoo, sama vanhus saattoi syödä paremmin ja itse, kun pääsi pois vuoteesta ja istuessaan ihmisten keskellä, pysyi virkeämpänä ihan vain jo seuratessaan osaston arkea.
Nyrkkien väistely kuitenkin lisääntyi vuosi vuodelta. Yövuoroissa kohtasin usein verbaalista tai non-verbaalista aggressiivista käytöstä, joskus jopa seksuaalissävytteistä. Aloin kyllästyä ja turhautua ja pelätä muuttuvani hoitajana kyllästyneeksi, kireäksi ja kärsimättömäksi. Sellaiseksi, johon aggressiivisuuteen taipuvainen muistisairas vanhus reagoi entistä herkemmin. Aloitin jälleen opiskelun.
Työn ohella sairaanhoitajaksi
Opiskelin työn ohella lähihoitajasta sairaanhoitajaksi. Uusi ammattini ei siis ole täysin vieraalla maalla. Työn ohella opiskelu oli ajoittain rankkaa. Ongelmia aiheutti niin huonosti suunniteltu koulutus kuin ajankäyttökin. Koulutus sisälsi paljon itsenäistä opiskelua, mikä kuormitti tietysti vapaa-aikaa. Päivät olivat monesti pitkiä, aamulla seitsemältä töihin tai harjoitteluun ja siitä suoraan kouluun. Kouluiltoja oli onneksi vain kaksi kertaa viikossa. Sitten aloin suorittaa kursseja omin päin ja koulua saattoi olla nyt myös aamuisin, jonka jälkeen menin töihin tai harjoitteluun.
Kannattaako opiskella työn ohella sairaanhoitajaksi? Ei, ellet ole jo valmiiksi sairaalassa töissä ja asiat sitä kautta ennestään jollain tavalla tuttuja tai ellet aio jatkaa siellä mihin suuntauduit lähihoitajana. Itse kun tulin vanhusmaailmasta, sairaalan käytännöt ja rytmit olivat ensimmäinen asia mikä vaati totuttelua. Ensimmäisen harjoittelun opettelinkin sairaalaa ja hämmästelin tippaletkuja ja kolmitiehanoja.
Monimuotokoulutus painottui enimmäkseen itsenäiseen opiskeluun ja monet tärkeäksi kokemamme asiat suoritettiin verkossa kuten anatomia ja fysiologia (!). Hoitotyötä meillä oli vain pari kurssia. Ne sisälsivät suurimmaksi osaksi PBL -opiskelua (problem-based-learning), lähiopetusta saimme vain siivun ja loppu oppiminen hoidettiin valtavan tenttialueen muodossa. PBL on varmasti pätevä keino oppia, jos se ohjataan tekemään oikein ja puretaan tehtävä huolellisesti. Meidän kohdalla se toimi vain kiireellisesti tehtävänä laajana kirjallisena työnä.Olisi hyvin tärkeää sairaanhoitajien ammattitaidon ja potilasturvallisuuden kannalta, että lähiopetusta järjestettäisiin merkityksellisissä asioissa. Jos lähiopetuksessa on tarve säästää, säästönkohteita eivät ole anatomia ja fysiologia ja hoitotyö. Tästä kärsivät käsittääkseni myös päiväopiskelijat.
Huh, oli tarkoitus nopealla alustuksella kirjoittaa uudesta työstäni, mutta jääköön se nyt seuraavaan kertaan.
