Paluu juoksukenkiin!

Olin ajatellut lopettaa blogin kirjoittamisen. Opintovapaan ja syksyn projektiksihan sen alunperin tarkoitinkin. Sitten huomasin: Minulla on käyttämätöntä aikaa! Eihän tällainen sovi. Ja kas, muistin blogini.

Olen asunut uudessa kodissani nyt nelisen kuukautta. Kotiutumisesta tuskin voi vielä puhua, mutta tottunut olen jo asuntooni, lähikauppoihini, lenkkimaastoon (osittain), työmatkaani ja työkavereihini. Työhöni en sopeudu vielä hetkeen. Myös pääkaupunkiseudulla liikkumisen vaikeus, yhtälailla kuin helppous vaatii edelleenkin totuttelua. Ennen asuin kuitenkin keskustassa, kävelymatkan päässä niin arkisista työ - ja vapaa-ajan kuvioista kuin yöelämästäkin. 

Liikkuminen oli jo pysyi jäissä täälläkin. Lopulta tuskastuin ja ilmoitin itseni elokuiseen juoksutapahtumaan Helsinki Twilight Run 10 kilometrin matkalle. Tapahtuma tuki syöpäjärjestön toimintaa. Tuplasti siis motivaatiota lenkkeilyyn. Ja niin alkoi huima treenaaminen. Paitsi ei alkanut. Ennen tapahtumaa onnistuin käymään KUUSI kertaa lenkillä. KAHDEKSASSA viikossa. Ei ihme, että epäilys takoi hurjana takaraivossani tapahtumapäivän aamuna. Fiksuna tyttönä olin hoitanut vielä kunnon työputkenkin alle ennen juoksupäivää, jotta väsymys tuntuisi varmasti koko kropassa. 

Ennen juoksua lämmiteltiin rantahiekalla. Mitä hittoa? Jalkani pamahtivat maitohapoille jo siinä. Epätoivoisena yritin lämmittelyn jälkeen ravistella jalkojani kuntoon tajutakseni, että myös lähtö- ja maaliintulo vaativat rantahiekalla juoksua. O-ou. 

Ensimmäiset kaksi kilometriä menivätkin jalkojen elpymistä rukoillessa. Ja kun kaksi kilometriä oli täynnä, jysähti sydän. Vanha tuttavani rytmihäiriö. (Saan siis joskus, muutamia kertoja vuodessa vaarattomia, mutta epämiellyttäviä rytmihäiriökohtauksia, jotka menevät ohi kyykistymällä ja hengittämällä syvään). Ei auttanut kuin käydä kyykkyyn ja toivoa ettei kenenkään toisen juoksu häiriinny tästä. Muutamassa minuutissa olo normalisoitui ja jatkoin juoksua. Aloittelija ja hölmöläinen kun olen, päätin juoksun huumassa ottaa loppukirin viimeisille kilometreille. Seitsemän kilometrin jälkeen alkoi kiriyritykset, jotka kaatuivat joka kerta ylämäkeen ja ohittamani tyttönen juoksi kepeästi kerta toisensa jälkeen ohitseni. Lopulta kiri vaihtui taisteluksi siitä jaksanko juosta ja pääsenkö maaliin ohittami tyttösen kiitäessä kaukana edelläni. 

PÄÄSIN! Minä tein sen! 

Nyt tietysti mietin missä juoksen seuraavan kerran ja kuinka paljon nopeammin sen voisikaan tehdä... Suorittaja...

Muutoksen tuulet

Helmikuussa jätin anomuksen todistuksesta ja kävin koululla viimeistä kertaa. Mikä painolasti tuo koulu ja etenkin stressi valmistumisesta olikaan ollut, askeleet eivät vuosiin ole olleet niin keveät kuin sinä päivänä. Sen jälkeen tein jotain, mitä olen halunnut tehdä jo pitkään. Irtisanoin työsopimukseni, vaikka uudesta työstä ei ole vielä tietoakaan. "Rohkeaa", monet sanoivat. Päätös ei kuitenkaan ollut helppo eikä varsinkaan sen kertominen ääneen. Matkalla esimiehen juttusille olin perua päätökseni moneen kertaan. Kuka hullu tällaisena aikana jättää vakituisen työnsä?

Viikko irtisanoutumisen jälkeen odotin jo innoissani uutta. Nyt jännittää, kirjoitin 16 työhakemusta, poikiiko joku niistä minulle töitä? Sitten mieleeni hiipi pelko. Entä jos en saakaan töitä? Valmistuin sairaanhoitajaksi ja jo edellisestä syksystä asti seurailin työtarjontaa, joka ei Pirkanmaalla ole ollut kuitenkaan kovin rikasta. Ahdistuin ja kirjoitin lisää työhakemuksia. Ja lisää... En enää tiedä montako hakemusta kirjoitin yhteensä, mutta pian ne poikivat haastattelukutsuja, Uudellemaalle.

Reippaana kävin haastatteluissa ja päätin ottaa vastaan ensimmäisen kolmea kuukautta pidemmän sopimuksen, jota minulle tarjotaan. Viiden viikon kuluttua asuin Espoossa. Nyt olen asunut täällä viisi viikkoa. Uuden työn opettelu on ollut ihanaa ja uuvuttavaa. Ja vaikka vanhasta luopuminen kouraisi syvältä ja pelotti, on uusi koti ja ympäristö tuntunut vapauttavalta ja virkistävältä.

Sinne jäi keväinen Pirkanmaa

Alkuvuoden ajatuksia

"Vuonna 2016 keskity olemaan onnellinen ja terve. Näin ajattelin eräänä aurinkoisena -24 aamuna. En erittele mitä onnellisuus ja terveys minulle merkitsee, koska silloin saatan hajottaa ne pieniksi tai suuriksi teoiksi ja säännöiksi ja elämä jatkuu suorittamisena. Suorittaminen -tänä vuonna minä sinut päihitän!

Vuotta on kulunut nyt yksitoista päivää. Olen onnistunut ottamaan rennosti, syönyt kun on nälkä ja niin paljon kuin huvittaa. Ja potenut huonoa omaatuntoa siitä. En ole liikkunut pakkasen pelossa. Ja potenut huonoa omaatuntoa siitä. Koulutehtävät, ne vähäiset, olen tehnyt viime tipassa. Ja potenut huonoa omaatuntoa siitä. Alku se on tämäkin."

Näin kirjoitin kuukausi sitten. Tilanne ei ole juuri muuttunut. Nyt on jo helmikuu ja olen yhä treenitauolla ja väsynyt. Heräämisvalo on hankittu, se teki heräämisistä miellyttävämpiä, mutta elämää se ei muuttanut. Koulutehtävät alkavat olla paketissa, odotan enää valmistumista. Huono omatunto kolkuttelee jossain väsymyksen alla, en jaksa välittää siitä. Kulunutta viikkoa on hallinnut flunssa ja se on vienyt voimia ja lykännyt liikkumisen aloittamista edelleen.

Mutta yhdessä asiassa olen onnistunut. Olen onnistunut olemaan paikallaan, antamaan armoa. Helppoa se ei ole ollut. Mieli pyrkii jatkuvasti pohtimaan asioita, joita voisi tehdä olemisen sijaan. Eihän aikaa voi vain kuluttaa. Tällä viikolla huomasin kuitenkin edistyneeni. Olen ollut koko viikon pois töistä (sairasloma + vapaat) ja tulin loppuviikoksi äitini ja isäni luona käymään. Viimeisten vuosien aikana olen täällä ollessani viettänyt aikaani istumalla sohvalla tietokone tai kirja sylissä, koulutehtävien parissa. Tulopäivänäni äitini naureskeli minulle, kun istuin samaisella sohvalla tuijotellen tyhjyyteen. Olin hetken hukassa ilman suorittamisen pakkoa.

Päiviäni olen kuluttanut nyt muun muassa virkkaamalla afrikkalaisia kukkia. Ihan huvikseni, ilman päämäärää.

Yhtäkkiä huomaan, että olen taltuttanut itseni.

Joulun jälkeen kohti uudistuksia

Joululahjat tuli ostettua viimeisinä päivinä. Ihmispaljouden keskellä hikoillessa sitä mietti miksei taaskaan voinut aloittaa jouluun valmistautumista kuukausi sitten. Tai vaikka kesällä? Jos lahjavalmistelut aloittaisi ajoissa, olisi mahdollista tehdä enemmän itse ja saisi samalla nauttia terapeuttisesta tekemisestä... Sen verran paljastan lahjoistani, että ostin eräälle ystävälleni lahjakortin minun liikuntakeskukseen. Saan hetkeksi treenikaverin. Liikunta vaan on niin monin verroin mukavampaa seurassa. 

Minun joulupuuni :)

No, joulu on siis suoritettu. Alkaako nyt olla aika miettiä ensi vuoden hyviä päätöksiä? Esimerkiksi:
1) säännöllinen ruokailu ja säännöllinen liikunta
2) luen enemmän
3) opettelen rauhoittumista
4) tapaan ihmisiä, olen sosiaalisempi

Jouluaika oli yhtä ylensyömistä. Syömiselle tuli jonkinlainen stoppi, kun yhtenä yönä jouduin valvoskelemaan ja nukkumaan istualtani vatsakipujen takia. Nyt maistuu jo terveellinen ruoka. En kaipaa enää kuin säännöllisyyttä ja liikuntaa.

Syksy on ollut väsynyt. Väsyneempi kuin aiemmat syksyt. Onko opiskelu ottanut näin koville vai vanhenenko vain? Ensi vuosi saa luvan olla parempi. En aio jäädä enää itseni enkä elämän jalkoihin. Tosin taidan tarvita jotain vahvempaa tukea piristymiseen kuin oma tahto ja D-vitamiinilisä. Heräämisvalokaupoille?

Opiskelun osalta olisi enää muutama suoritus tekemättä.  Ensi viikolla loppuseminaari, loppukuusta asiantuntijapuheenvuoro ja viimeinen tentti. Jaksaa, jaksaa...ko?