Paluu juoksukenkiin!

Olin ajatellut lopettaa blogin kirjoittamisen. Opintovapaan ja syksyn projektiksihan sen alunperin tarkoitinkin. Sitten huomasin: Minulla on käyttämätöntä aikaa! Eihän tällainen sovi. Ja kas, muistin blogini.

Olen asunut uudessa kodissani nyt nelisen kuukautta. Kotiutumisesta tuskin voi vielä puhua, mutta tottunut olen jo asuntooni, lähikauppoihini, lenkkimaastoon (osittain), työmatkaani ja työkavereihini. Työhöni en sopeudu vielä hetkeen. Myös pääkaupunkiseudulla liikkumisen vaikeus, yhtälailla kuin helppous vaatii edelleenkin totuttelua. Ennen asuin kuitenkin keskustassa, kävelymatkan päässä niin arkisista työ - ja vapaa-ajan kuvioista kuin yöelämästäkin. 

Liikkuminen oli jo pysyi jäissä täälläkin. Lopulta tuskastuin ja ilmoitin itseni elokuiseen juoksutapahtumaan Helsinki Twilight Run 10 kilometrin matkalle. Tapahtuma tuki syöpäjärjestön toimintaa. Tuplasti siis motivaatiota lenkkeilyyn. Ja niin alkoi huima treenaaminen. Paitsi ei alkanut. Ennen tapahtumaa onnistuin käymään KUUSI kertaa lenkillä. KAHDEKSASSA viikossa. Ei ihme, että epäilys takoi hurjana takaraivossani tapahtumapäivän aamuna. Fiksuna tyttönä olin hoitanut vielä kunnon työputkenkin alle ennen juoksupäivää, jotta väsymys tuntuisi varmasti koko kropassa. 

Ennen juoksua lämmiteltiin rantahiekalla. Mitä hittoa? Jalkani pamahtivat maitohapoille jo siinä. Epätoivoisena yritin lämmittelyn jälkeen ravistella jalkojani kuntoon tajutakseni, että myös lähtö- ja maaliintulo vaativat rantahiekalla juoksua. O-ou. 

Ensimmäiset kaksi kilometriä menivätkin jalkojen elpymistä rukoillessa. Ja kun kaksi kilometriä oli täynnä, jysähti sydän. Vanha tuttavani rytmihäiriö. (Saan siis joskus, muutamia kertoja vuodessa vaarattomia, mutta epämiellyttäviä rytmihäiriökohtauksia, jotka menevät ohi kyykistymällä ja hengittämällä syvään). Ei auttanut kuin käydä kyykkyyn ja toivoa ettei kenenkään toisen juoksu häiriinny tästä. Muutamassa minuutissa olo normalisoitui ja jatkoin juoksua. Aloittelija ja hölmöläinen kun olen, päätin juoksun huumassa ottaa loppukirin viimeisille kilometreille. Seitsemän kilometrin jälkeen alkoi kiriyritykset, jotka kaatuivat joka kerta ylämäkeen ja ohittamani tyttönen juoksi kepeästi kerta toisensa jälkeen ohitseni. Lopulta kiri vaihtui taisteluksi siitä jaksanko juosta ja pääsenkö maaliin ohittami tyttösen kiitäessä kaukana edelläni. 

PÄÄSIN! Minä tein sen! 

Nyt tietysti mietin missä juoksen seuraavan kerran ja kuinka paljon nopeammin sen voisikaan tehdä... Suorittaja...