Joulun odottelua

Harjoittelun päättymisestä on jo viikko ja alan nyt vasta toipua. Opiskelun ja työn yhdistäminen on rankkaa, vaikka olisikin tottunut suorittamaan. Viime viikolla kiire ja stressi alkoivat häiritä elämääni siinä määrin, että heräilin aamuöisin jopa mummojakin aikaisemmin, 02-04 välillä.  Virallisesti olen vielä opintovapaalla, mutta työpaikalleni olen käynyt tekemässä viime viikolla kolme ja tällä viikolla yhden vuoron.

Nyt, tällä pienen pienellä, vajaan viikon lomallani olen sitten yrittänyt tehdä loppuvuoden rästihommia kouluun, jotta pääsisin kunnolla joulutunnelmaan ja rentoutumisen makuun. Joululahjat ovat enimmäkseen ostamatta, joulusiivous tekemättä ja vähäisistä koristeista vain kynttelikkö ja vastaostettu joulutähti ovat virittelemässä joulua kotiini. Olen paennut tekemätöntä joulua kotimaille äidin, isän ja eläinten hoiviin. Aatonaattona ennättää vielä korjata kaiken. Aaton vietänkin töiden merkeissä.

Neljän viikon (!) treenitauko katkesi tänään, kun tein yläkroppatreenin kirjoittamisen vastapainoksi ja illemmalla kävin lapsuudenystäväni kanssa kahden tunnin kävelylenkillä. Koska suurimmat paineet koulun osalta taitavat olla ohi, voi kai huokaista ja aloittaa säännöllisen syömisen ja liikkumisen. Ei enää tekosyitä. Ensi vuoden mukavin liikuntauutinen lienee se, että vanha tankotanssiystäväni lupasi aloittaa harrastuksen kanssani uudelleen. En malta odottaa!

 Vielä kun pääsisi käyttämään jo syksyllä hiihtokuntoon laitettuja suksia...

Harmaa, mutta luminen joulu

Elämäntapana suorittaminen

"Yli kolmikymppinen elämän suorittaja", kuvailen itseäni. Suorittaminen on treenaamisen ohella yksi käytetyinpiä tunnisteita blogissani. Miksi?

Alunperin olin ajatellut tässä blogissa naureskella jatkuvalle suorittamisen tarpeelleni. Blogista kuitenkin tuli vain yksi suorittamisen muoto ja se on jopa sitonut minua suorittamaan enemmän ja paremmin sen sijaan, että olisin sen avulla oppinut vähän hellittämään. Suorittaminen on minussa kai vaan liian tiukassa. 

Olen pilannut monia harrastuksia suorittamalla. Alan asettaa tavoitteita ja salaa toivon saavani mainetta ja kunniaa. Petyn ja kyllästyn, kun en saavutakaan epärealistisia tavoitteitani. Näin kävi ratsastamisen kanssa, kun sen uudelleen aikuisena aloitin. Joogatessa olen myös yrittänyt edetä jättiläisen askelin, käsilläseisontaan ja muihin vaativiin asanoihin ennen kuin edes perusteet ovat hallinnassa. Tankotanssia harrastaessani kuvittelin itseni tekemässä ayshoja, lipputankoja yms. vaikka lihaskuntoni ei moisiin koskaan olisi riittänyt. 

Nuorena kirjoitin ja harrastin kuvataiteita (piirsin, maalasin jne.). Alkuun harrastaminen oli vapauttavaa ja mukavaa. Sitten mukaan tulivat paineet. Koulu arvosanoineen ja niitä tavoitteleva suorittaja minussa latistivat mielenkiintoni ja luovuuteni, enkä vuosiin lukion jälkeen koskenut kynään luovuuden tuskissani. Jokunen vuosi sitten aloin silloin tällöin tehdä kortteja ihmisille ja huomasin miten paljon siitä nautinkaan. Kun saa tehdä ilman paineita.

Valokuvatyöpaja -kurssia varten sain askarrella ja puuhastella ja vaikka lopputulos ei ollutkaan suurta taidetta, MINÄ NAUTIN TEKEMISESTÄ.

Koska nuoruuteni kävin sitä kuuluisaa "elämän koulua", on oikea koulunkäynti painottunut aikuisiälle. Suoritan opiskeluita niin tiukalla tahdilla, etten tahdo itsekään pysyä perässä. Nyt kun tämän hetkistä opiskelua on jäljellä enää vain muutamia opintopisteitä, hermostuneena jo haeskelen seuraavaa opinahjoa.

Joskus suorittamista lisää tämä velvoittava elämänvaihe, aikuisuus. Aikaa on vähän, muillakin kuin minulla. Ihmisiin tutustuminen ei ole enää yhtä helppoa kuin ennen. Viikonloppuisin ahdistaa, jos en tapaa ketään, jos en mene minnekään. Koska pitää ja täytyy olla sosiaalinen, harrastaa ja näyttäytyä. Viime aikoina olen muun elämän väsyttämänä jättänyt usein ihmiset näkemättä. Olen sen sijaan suorittanut lepäämistä. Milloinkahan olen levännyt tarpeeksi ja jaksan taas palata ihmisten pariin?

Olen alkanut ottaa myös paineita ihmissuhteista. Ennen kaikki meni omalla painollaan. Nyt kaiken eteen tarvitseekin yhtäkkiä tehdä työtä. Aiemmin ystävien kanssa aika kului, meni menojaan, elämä oli olemista. Nyt kaiken täytyy olla etukäteen järjestettyä ja suunniteltua. Spontaani toiminta on kuollut sukupuuttoon.

Kävin katselemassa viikonloppuna Teatteri Siperian "Suorittajat" -näytelmän. Tekijät Marika Heiskanen ja Miika Muranen olivat pukeneet omansa ja tuttaviensa kalentereihin ja listoihin perustuvat elämät näytelmäksi. "Suorittajat" tuo esille erilaisia tapoja suorittaa, surullisiakin. Siinä esitellään varmasti kaikille tutut super-äidit, häitä suunnitteva morsian ja ihminen, joka ajan hengen mukaan käy rentoutustunneilla, muttei kykene pysähtymään edes sen tunnin ajaksi. Oli helpottavaa naureskella itselleen ja ymmärtää, ettei suorittamista tarvitse ajatella negatiivisena asiana. Ilman suorittamista en saisi mitään tehtyä.

Suorittaminen on minun tapani olla olemassa. 

Epäonnistuneita projekteja

Viimeiset viikot ovat olleet väsymyksen täytteisiä. Osittain siksi, kun tekemistä on ollut niin paljon ja toisaalta siksi, että tuo kamala pimeys ja harmaus vie voimia. Väsymyksen tieltä on joutunut väistymään moni asia, kuten joogakortin käyttö ajallaan. Aiemmin kirjoitin kuinka olin kesällä napannut Om Yoga -koululta tarjouksen: 10-kerran kortti, arkiaamupäivien joogaan. Olin lukenut huonosti ehdot ja yhtäkkiä marraskuun alussa koululta tuli muistutuspostia, kortti olisi voimassa vain 6.12 saakka. Kiirehän siinä tuli. Alunperin olin ajatellut käyttää korttia pelkkään astangajoogaan, mutta kun aikaa oli vähän, olisi käytävä siellä missä pystyi. Om Yoga -koululla on tarjolla erilaisia joogatunteja, joten nyt tulisi kokeiltua eri lajeja.

Ensimmäinen kokeiluni oli hot jooga, tai +35c om flow, kuten se Om Yoga -koululla on. Ensimmäinen havaintoni saapuessani saliin oli lämpötila, siellä ei ollut niin kuuma kuin olin pelännyt. Aluksi hengittäminen oli raskasta, minulla kun tosiaan on vaikeuksia nenän kautta hengittämisessä. Tunnin mittaan se kuitenkin helpottui, tai ainakaan sitä ei ajatellut enää. Salissa oli ahdasta ja välillä oltiin melkein nenä kiinni toisen takapuolessa, se aavistuksen häiritsi. Mutta mahtavaa! Lämpimässä salissa hiki virtasi ja huomasin venyväni paremmin kuin aiemmin. Tunnin aikana olisi saanut siemailla vettä, se kuitenkin unohtui asanoiden pyörteessä. Seurauksena oli tunkkainen olo päässä ja vettä tuli tankattua huolella. Olo oli väsähtänyt monta tuntia joogan jälkeen. Ei siis kannata tälle tunnille mennä ennen työpäivää tai jos aikoo tehdä myöhemmin jotain aktiivista. Odotetusti takareiteni kipeytyivät ja seuraavalle päivälle kaavailtu jalkatreeni siirtyi.

Toinen hot tai lämpö jooga -kokeiluni sijoittui harjoittelupäivän päätteeksi. Huh, huh. En jaksanut väsymykseltäni hengittää lainkaan, keskityin vain pitämään suuta kiinni ja siihen, että sain joten kuten asanat tehtyä. Hiki virtasi jälleen. Tunnin jälkeen en edes jaksanut peseytyä, söin ja uni kutsui ennen aikojaan. Nukuinpa sitten, joogavaatteet yhä päälläni, 11 tunnin yöunet. Harvoin aikuisena enää näin hurjia unia nukkuu.

Lupaavan alun jälkeen kokeilut jäivät vähiin. Kertoja jäi käyttämättä räävitön määrä, SEITSEMÄN. Surkeaa suorittamista, sanon minä. Onneksi pienellä lisämaksulla on mahdollista käyttää kortti loppuun.

Märkää

Pimeää

Todella märkää

Toinen viime kuun epäonnistunut projektini on marraskuun lukuhaaste. Nuorena ahmin romaaneja, joskus saatoin lukea kirjan päivässä. Nykyään luen vain lomaillessani. Olen unohtanut lukemisen taidon. Yksi päivä laskin, että kirjahyllyssäni on ainakin 22 lukematonta kirjaa. Marraskuun alussa törmäsin lukuhaasteeseen ja innostuin. Nyt jatkuu lukeminen!

Ensimmäisenä tartuin "Vielä kun muistan" -teokseen, joka on ollut minulla kesken vuoden päivät. Kyseessä on eteläafrikkalaisen André Brinkin toiseksi viimeiseksi jäänyt teos (Wikipedian mukaan). Olen joskus lukenut Brinkin Pirunlaakson ja Hiekkalinnan ja nautin niistä silloin. Siksi olin hankkinut kirpputorilta tämän hidaslukuisen kirjan. Haasteen innoittamana luin sitä päivittäin ja sain kuin sainkin sen vihdoin luettua. Tässä vähän itse kirjasta:

Romaanissa vanha kirjailija, Chris Minnaar käy läpi naishistoriaansa, taustalla Etelä-Afrikka käy läpi omaa murrostaan. Yksi nainen on ylitse muiden ja hänen seuraansa kirja palaa yhä uudelleen. Muuten naisia on paljon, liian paljon, jotta jaksaisi pysyä mukana siinä kuka on kuka. Pettymyksekseni on myönnettävä, että lukuelämys ei ollut nautinnollinen.  En kokenut positiivisena edes intohimoisia ja perinpohjaisia kuvauksia naisista, himon hetkellä ja arkena. Pitkä lukuaika pilasi ehkä osan kirjan taiasta ja edesauttoi sekoamaan henkilöissä, en tiedä. Kirjan mieleenpainuvimpia kohtia oli sen sisältämät kaksi kaunista kuvausta kuolemasta. 

Mieleeni jäi pyörimään kysymys: kannattaako lukea loppuun romaani, joka ei vielä puolessavälissäkään innosta?

Siihen se sitten jäi, minun lukuhaasteeni. Aloitin kyllä innokkaasti seuraavan teoksen: Sahar Delijanin Jakarandapuun lapset ja edelleen luen sitä silloin tällöin iltaisin. Olkoon se näiden epäonnistuneiden projektien positiivinen lopputulos, osaan lukea ja siitä on tullut taas tapa!