Kun pääsee itse suunnittelemaan työvuoronsa ja aikatauluttamaan, niin mitä tapahtuu? Tuloksena 49,5 tuntinen harjoitteluviikko ja kirsikkana kakun päällä kaksi kouluiltaa ja koulupäivä. Miksi ei osaa päästää itseään helpolla? Päässä ratisee ja väsyttää 24 tuntia päivässä, toipumispäiviäkään ei oikeastaan ole varattuna kuin yksi. Vali,vali. Itsehän soppani keitin.
Vapaa-aika? No mitä se sitten on. Liikunnan aloittaminen edellisviikon lepoviikon jälkeen oli niin vaikeaa, etten aloittanut ollenkaan. En edes joogannut. Käytin kaiken liikenevän ajan lepäämiseen. Kotini on kaaoksessa. En ole pystynyt pitämään järjestystä yllä. Onneksi ei kotona ollessaan jaksa pitää silmiään auki niin kauaa, että ahdistuisi näkemästään.
Harjoittelu tällä viikolla on onneksi ollut antoisaa. Olen vihdoin kotiutunut ja kykenen toimimaan itsenäisestikin. Toki turvaan yhä ohjaajaan, sehän on minun (sekä potilaan) oikeus ja turva. Olo on hyvä ja olen valmis kohtaamaan uusiakin haasteita. Yhtenä päivänä kirjoitin jopa työpaikkahakemuksenkin, jota en tosin koskaan lähettänyt.
Viikko päättyi yövuoroihin. Sunnuntaina heräsin kahdelta ja nukahdin seitsemältä. Ja unta jatkui pienin keskeytyksin aina yhdeksään saakka aamulla. Huh, mitkä unet. Maanantaita onkin sitten kuljettu hitain askelin. Piti siivota, piti urheilla, piti hioa opparia. Kunnes jossain kohtaa luovutin. Kolmas viikko hallittua kaaosta ja ilman liikuntaa, aivan sama. Teen sen sijaan jotain poikkeuksellista: käyn tapaamassa ystäviäni! Ja aion syödä jonkun muun laittamaa ruokaa ja juoda jotain alkoholipitoista. Siitäs saat vesisade, näin vähän mua kiinnostaa!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti