Loppuuko aika kesken?

Opintovapaan kevyemmät viikot alkavat olla ohitse. Viikolla 46 alkaa harjoittelu ja karmivat aamuherätykset. Seuraavalla viikolla mukaan liittyy fyysiset läsnäoloillat koululla. Aloittelen myös mieluisaa Valokuvatyöpaja -kurssia, joka on minulla valinnaisena ja joka tarjoaa jotain aivan muuta opintojen rinnalle. Jo kurssiin valmistautuminenkin on ollut ihanaa, vapauttavaa ja terapeuttista. Opinnäytetyökin odottelee enää pohdintaa ja loppusilausta sekä loppuseminaaria. Kypsyysnäytteen teemme 11.11.

Treenaamisen lomassa olen tällä viikolla hakenut ja luonut materiaalia valokuvatyöpajaa varten, hankkiutunut eroon vaatteistani, yrittänyt rentoutua ja samalla olla kiintymättä liikaa sohvaani, sillä yhteinen aikamme on taas pian ohi.

Valokuvatyöpajassa tehdään kolme tehtävää: valokuvapäiväkirja, elämänkaari -tehtävä ja voimauttava valokuva -paritehtävä. Viimeisen kohdalla pääni kumisee tyhjyyttään. Miten minä haluaisin muiden minut näkevän? Mitä ominaisuutta haluaisin korostaa? Millainen haluaisin olla? Tekisi mieleni kysyä ensin muilta millaisena he minut näkevät ja sitten esitellä valokuvana jotain mitä he eivät tieneet. Mutta sehän ei ole tarkoitus. Elämänkaarta varten olen haalinut luultavasti liikaakin kuvia. Oli riemastuttavaa selailla valokuva-albumeja vuodesta nolla tähän päivään. Kiitos vaan äidille ahkerasta kuvaamisesta ja kuvien säilyttämisestä. Itse ottamat teini- ja nuoruusvuosien valokuvat taas herättivät vain ahdistusta, eikä niistä yksikään päässyt mukaan tehtävään.

Vaatehuoneessani on vallinnut vaatteiden ylivalta. Pikkusiskoni napakalla avustuksella saimme kaksi säkillistä vaatteita muuttamaan muualle. Osa lähti pikkusiskon matkaan ja osa kierrätyslaatikkoon. Hyllyistä henkii nyt väljyys ja pelkään sitä hetkeä, kun alan taas täyttämään niitä kaikenlaisilla "sitten kun"-vaatteilla. Kaikista vaikeinta oli muuten luopua vaatteista, jotka olivat "nämä päällä voi vielä urheilla" -vaatteita. Sellaisia haalistuneita, muodottomia, epämuodikkaita ja ehkä reikäisiäkin vaatteita, jotka haluan aina käyttää viimeiseen hetkeen saakka. Osan poistetuista "urheiluvaatteista" kaivoinkin vielä säkistä ja ajattelin viedä syntymäkotiini lenkkivaatteiksi, niin ei tarvitse sitten urheilukamoja erikseen kuljetella. Treenaamisen ja syömisen tärkeydestä muistutti tangoilla roikkuvat juhlamekot, joita olen innokkaasti hankkinut ja joista en millään tahtoisi luopua. Pikainen sovituskierros osoitti, että yli puolet niistä olivat auttamattomasti pieniä. Mekko kiertoon ja tyttö lenkille!

Sohva on aina ja ikuisesti ollut suuri rakkauteni ja hyvä ystäväni. Joskus, yleensä yövuoroista tullessani, nukun muutkin kuin päiväunet siinä. Olen vakaasti sitä mieltä, että ihminen tarvitsee (MINÄ TARVITSEN) yhden oikean lepopäivän viikossa. Sellaisen, jolloin jalat saavat olla irti lattiasta ja mieli lepuutella vähemmän vakavan viihteen parissa. Usein vapaapäivinähän tulee kuitenkin tehtyä aika aktiivisesti asioita; siivoilua, kaupassakäyntiä ym. asioita, mitä ei arkena töiden jälkeen ehdi taikka jaksa. Niinä viikkoina, jolloin vapaani tuhraantuvat moiseen hyötytoimintaan, sieluni itkee verta.

Mieluisimpia olisivat erilaiset maisemakuvat, mutta voiko elämääni kuvata maisemilla?

Vielä yksi viikko ennen harjoittelua. Kalenteri alkaa täyttyä tapaamisista ja tekemisistä, ilmassa on jopa kiireen tuntua. Kummallista, että sitä aktivoituu vasta kun aika alkaa olla lopuillaan.