Aikaa vastaan ja ajan kanssa

Miten opintovapaa on sujunut tähän mennessä?

Elokuu oli tämänkertaisen opintovapaarupeamani aloituskuukausi. Ensimmäiset kolme viikkoa meni uiden ja auringosta nauttien, kuuma kun oli. Pari kesäkurssia oli jäänyt alku- ja keskikesän aikana tekemättä, joten "lomailuani" häiritsi muutamat esseetehtävät. (Läppäri kuumenee muuten aika nopeasti suorassa auringossa, tuli testattua). Viimeisellä viikolla aloitin harjoittelun, joka päättyi puolitoista viikkoa sitten. Aika lailla suoraan rynnistin 400 kilometrin päähän katsomaan miten sairaalaan päätynyt mummoni voi, ja viettämään aikaani kotiseutujeni kiireettömyydestä ja kotieläimistä nauttien. Viikon lopuksi kävin vielä yökyläilemässä vanhan ystäväni luona.

Nyt olen ollut kaksi päivää kotona. Olen nukkunut. Olen kuvitellut, että flunssa iskee ihan juuri (ehkäpä se iskeekin, kuka tietää?). Olen laiskotellut ja haukotellut. Olen ollut stressaantunut käyttämättä jääneestä ajasta, tunneista jolloin en jaksanutkaan tehdä mitään hyödyllistä. Olen tehnyt listaa asioista mitä pitäisi tehdä. Olen ehdotellut aikatauluja opinnäytetyöryhmälleni. Olen pelännyt, että aika loppuu kesken. 

Aika, rakas viholliseni

Aika on ollut viime vuosina tärkeä tekijä elämässäni. Kello on määrännyt arkeni ja vapaani tahdin. Olen laittanut vapaapäivinänikin herätyskellon soimaan, jotta aika ei menisi hukkaan. Olen katsonut kalenterista vapaita aikoja ystävilleni ja harrastuksilleni. Olen aikatauluttanut vapaa-aikani, tehnyt listoja ja lukujärjestyksiä tekemättömistä asioista.

Tässä esimerkkiviikko alkuvuodelta:
MAANANTAI vapaa

TIISTAI 16.30-20.45 koulu
KESKIVIIKKO 9-13 koulu 16-19.15 koulu
TORSTAI 7-15 töissä 16.30-20.45 tentti+koulu
PERJANTAI 13-21.20 töissä
LAUANTAI 7-15 töissä
SUNNUNTAI 7-15 töissä

Ehkä siis on jollain tavalla ymmärrettävääkin, etten nyt, kun aikaa on tarpeeksi ja enemmän, enää tiedä mitä sillä tehdä.

Kahdessa päivässä vesilasissani on alkanut myrskyämään. Rauhoittuminen on vaikeaa, lähes mahdotonta. En saa äänelle pääni sisällä jauhoja suuhun edes tekemällä asioita, koska en pysty tekemään tarpeeksi. Välillä viestittelen ystävälleni, kerron tekemisistäni ja vakuuttelen, että olenhan jo tälle päivälle tehnyt osuuteni. Orastava flunssa on torpannut ajatuksen pitkästä juoksulenkistä tai uuden salitreenini aloittamisesta. Kunto laskee, paino nousee. Ahdistunko, erakoidunko, kelpaanko enää? Ajatukseni naurattavat ääneen, tiedän kuinka typeriä ne ovat. "Mutta piileekö niissä totuuden siemen? Olenko vain laiska ja saamaton?", mietiskelin päivän lopuksi. 

Ja niin, ilta-auringon vielä paistaessa, livahdin ulos, vaikka keuhkojani paleli. Käveleskelin läheisessä puistossa, otin valokuvia ja katselin ihmisiä. Harmistuin nähdessäni lenkkeilijöitä. Minä en pystynyt juoksemaan. Viluisena, mutta piristyneenä palasin kotiin. Ehkä olisi vielä syytä tehdä jotain. Laitoin koneelta tutun astangajooga -tallenteen pyörimään. Sytytin kynttilöitä, olihan syksy, pimeää ja kaipasin tunnelmaa rauhoittumishetkeäni varten. Loppurentoutuksen aikana olin jo aavistuksen tyytyväinen. Hiljaa keräsin maton lattialta ja puin lisää päälleni. Jääkaapissa odotti juustokakku ja Downton Abbeyn viimeinen tuotantokausi alkaisi näillä minuuteilla.